Helene kotikatsomo

Kotimaisen taiteen kultakauden keskeisiin hahmoihin omilla alueillaan lukeutuivat muun muassa Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius ja Eino Leino. Ajat muuttuvat, ja niin käy taiteiden arvottamisellekin. Vaikka Helene Schjerfbeck voidaan lukea yllä olevaan joukkoon, hänen arvostuksensa on kasvanut huimasti myöhempinä aikoina. Jälleen kerran klassinen, mainetta ulkomailla -kaava toi hänelle kummasti lisää ymmärrystä Suomessa. Millainen sitten oli Helene Schjerfbeck ihmisenä?

Antti J. Jokisen Helene-elokuva keskittyy fiksusti tiettyyn vaiheeseen kuvamaalarin elämässä eikä yritäkään mitään kehdosta hautaan kollaasia. Mielipiteitä varmaan löytyy, onko tämä myöhäisvaihe sitä mielenkiintoisinta aihevalintaa, mutta kyllä tästäkin hyviä aineksia draamaan löytyy. Viisikymppinen taiteilija elelee äitinsä kanssa Hyvinkäällä eli siis maaseudulla. Suomi oli tuolloin 1910-luvulla muutaman kaupungin maa. Helsinkiin piti ajoittain raahautua, vaikka pääkaupungin humu ei olisi kiinnostanutkaan. Asiakkaat investoivat helpommin esilläolevaan tekijään kuin anonyyminä pysyttelevään hahmoon.

Merkittävä käänne Helenen uralla koettiin, kun taidemeklari Gösta Stenman uuslöysi hänen tuotantoaan ja alkoi aktiivisesti panostaa sen markkinointiin. Taidekauppiaalla sattui olemaan kaverina Einar Reuter niminen metsänhoitaja, joka harrasteli oman toimensa ohessa esteettisempiäkin aktiviteetteja. Einarin ja Helenen välillä muodostui voimakas yhteys ja tämä on läpikulkeva teema elokuvan tarinassa. Tarpeet ja halut eivät aina kohdanneet osapuolilla. Ajatukset kulkivat eri aallonpituuksilla ja avoin puhuminen koettiin hankalaksi.

Muotokieleltään Jokisen elokuva on upea. Se on huolella valmisteltu sekä toteutettu nyansseja myöten. Jostain syystä käsikirjoitus perustuu Rakel Liehun samannimiseen romaanin, joka ottaa runsaasti fiktiivisiä vapauksia aiheensa suhteen. Myös Reuter kirjoitti pitkäaikaisesta ystävästään elämäkerran nimimerkillään H. Ahtela.

Näyttelijöiden työtä on ilo seurata. Unohtuu täysin ainakin Laura Birnin (Helene) ja Krista Kososen (Helena Westermarck) osalta heidän siviiliminänsä. Osa ansiosta kuuluu toki asianmukaiselle maskeeraukselle. Lisäksi Birn väläyttää hienoja kuvanäyttelijän taitojaan. Hallituilla ilmeillä voi kertoa enemmän kuin sanoilla tai voimakkailla tunneryöpyillä. Hän onnistuu saamaan hillittyyn ilmaisuunsa pakahduttavaa surua sekä tuskaa.

Puutteina voisi mainita käsikirjoituksen tasapaksuuden. Alkuasetelmien jälkeen tarina etenee kovin odotetusti ilman yllätyksiä liian pitkälle venytettyyn loppuun asti. Mysteeriksi jää Heleneä eteenpäin ajanut maalausvimman lähde, kun seurana olivat lähinnä mariseva äiti sekä patriarkaalista kolehtia keräilevä veli.

Lisämateriaalit blu-raylla ovat erinomaisia. Intendentti Anna-Maria von Bonsdorff valaisee Helenen taidetta Ateneumin näyttelyyn pohjaten. Neljään osaan jaettu tekodokumentti valaisee elokuvaprojektin eri vaiheita Laura Birnin narratoimana.