Epäonninen eläintohtori

Tänä vuonna on kulunut sata vuotta ensimmäisen Tohtori Dolittle -kirjan julkaisusta. Brittiläisen Hugh Loftingin (1886–1947) teokset tohtorista, joka osaa puhua eläimille, ovat anglosaksisessa maailmassa klassikon asemassa, mutta Suomeen kelpo tohtori ei ole oikein juurtunut. Täällä ei ole vakiinnutettu edes suomalaista käännöstä silloin harvoin, kun käännöksiä on ylipäätään tehty. Vuonna 1929 tuli tuoreeltaan suomennos nimellä Tohtori Tuulisen tarina, ja heti sen perään 1953 sama kirja julkaistiin nimellä Tohtori Tattisen tarina. Olkoon tohtori siis Dolittle ainakin mitä elokuviin tulee.

DolittleAikalaisensa J.R.R. Tolkienin tavoin Lofting taisteli ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa ja kirjoitti varhaisia tarinoitaan sodan aikana. Loftingin lastenkirjoissa on kirjallisuusarvioiden mukaan paitsi lämmintä huumoria myös ajoittaisia synkempiä pohjavirtauksia ihmisen kyvystä pahuuteen, ja myöhemmällä iällä hän kirjoitti aikuisille väkevän runoelman Victory For The Slain, jossa hän käsitteli sotimisen turhuutta.

Syvällisintä, mitä uusin elokuvaversio Eläintohtori Dolittle kuitenkin saa aikaiseksi on eläimen potkiminen jalkoväliin ja valtaisa pitkä pieru tohtoria esittävän Robert Downey Jr:n kasvoille. Valtaosa elokuvastakin tuntuu pierulta katsojan kasvoille.

Tohtori Dolittlen valkokangasversiot ovat olleet kauttaaltaan ongelmallisia. Vuoden 1967 musikaaliversio Doctor Dolittle oli tuotannollinen katastrofi, jossa eläimiä kuoli, pääosatähti Rex Harrisonia syytettiin sekä rasismista että antisemitismistä kanssanäyttelijöitään kohtaan ja lisäksi elokuva tuotti valtaisat tappiot. Eddie Murphyn vuoden 1998 Eläintohtori nojasi pitkälti eritehuumoriin eikä hyödyntänyt alkuperäisteoksista juuri muuta kuin nimen ja idean.

DolittleUusin Eläintohtori Dolittle jatkaa onnetonta ja ponnetonta Dolittle-filmatisointien sarjaa. Lastenelokuva voi olla onnistunut silloinkin, kun sillä ei ole erityistä tarjottavaa aikuiskatsojille, mutta kuvaavaa on, että yleisön joukossa olleista lapsikatsojista en kuullut yhdenkään lapsen edes nauravan elokuvan aikana.

Eläintohtori Dolittle on suurimmaksi osaksi luonnotonta ja huumoritonta katseltavaa, ellei sitten pitäisi nauraa, kun realistisen näköisiin mutta täysin epärealistisesti liikkuviin eläimiin kohdistuu väkivaltaa. Näytelty elokuva ja aidon näköiset eläimet ovat eri asia kuin Tom & Jerry -tyyppiset piirroslyhärit, jotka perustuvat yksittäisiin gägeihin ja joissa fysiikan lait eivät päde.

DolittleStephen Gaghanin ohjauksessa ei ole havaittavissa emotionaalisen värähdyksen häivääkään. Mikään ei tunnu miltään CGI-elukoiden ja ennalta arvattavan putkijuoksun keskellä. On myös kyseenalaista, kuinka paljon elokuvasta on Gaghanin ohjaamaa, sillä lopputuotantovaiheessa teos ajautui kriisiin, kun sekä tuottajat että koeyleisöt hylkivät sitä. Lopulta toinen ohjaaja Jonathan Liebesman palkattiin paikkaamaan lopputulosta ja kuvaamaan kolmen viikon mittaiset lisäkuvaukset.

Eläíntohtori Dolittleen kiinnitetyt hyvät näyttelijät ja heidän lahjakkuutensa haaskataan. Jim Broadbent ja Antonio Banderas käyvät kääntymässä kassan kautta, ja Michael Sheenin kaltaisen oivallisen luonnenäyttelijän roolihahmon typistäminen kimittäväksi möykkääjäksi tuntuu rikokselta.

DolittleVaikka elokuva yrittää tuoda esille hyvää sanomaa siitä, että eläimilläkin on oikeutensa ja arvonsa ja että eläinten kaltoinkohtelu on väärin, niin ristiriitaisesti tohtori Dolittlekään ei lopulta tee muuta kuin käytä eläimiä apureinaan niille luonnottomassa ympäristössä. Se, että hän ymmärtää eläinten viestintää, ei tunnu niinkään tasaveroiselta eläinten tarpeita huomioivalta kumppanuudelta kuin näppärältä sirkustempulta, jolla eläimet saa tekemään niin kuin ihminen käskee.

Elokuvan suomeksi dubattu versio on lähtökohtaisesti tarpeeton näytellylle elokuvalle ja laadultaan epätasainen. Huulisynkka toimii vielä CGI-eläimillä mutta ei oikeilla ihmisnäyttelijöillä, ja latteahkot, paikoin lässyttävät suomalaisäänet eivät korvaa alkuperäisten äänien kansainvälisesti laaja-alaista kirjoa.

DolittleNäin monen epäonnisen ja epäonnistuneen yrityksen jälkeen Hugh Loftingin Dolittle-kirjat kannattaisi joko jättää filmatisoimatta tai sitten olisi syytä miettiä kokonaan uudestaan, mikä kyseisistä kirjoista on tehnyt niin iättömiä, että ne ovat kiehtoneet lukijoita vuosisadan ajan. Ehkä tuotantoyhtiöissä kannattaisi jopa lukea kirjat ensin.

*
Arvostelukäytännöt