Van Gogh – Ikuisuuden porteilla valkokangas

Newyorkilaistaiteilijasta elokuvantekijäksi siirtynyt Julian Schnabel on osoittanut elokuvissaan Basquiat (1996) ja Ennen yötä (Before Night Falls, 2000) ymmärrystä taiteilijoiden elämää ja ajatusmaailmaa kohtaan. Edellisen elokuvansa israelilaisten ja palestiinalaisten vaikeaa suhdetta koko kansanryhmän näkökulmasta kuvanneen Miralin (2010) jälkeen Schnabel palaa tiukasti fokusoituun taiteilijaelämäkertaan elokuvallaan Van Gogh – Ikuisuuden porteilla (At Eternity's Gate, 2018).

Vincent van Goghin (Willem Dafoe) elämänvaiheita Arlesissa ja Auvers-sur-Oisessa seuraava elokuva avautuu kerronnaltaan fragmentaarisena taiteilijan sisäisen monologin ja hänen kohtaamiensa henkilöiden kanssa käymien keskusteluiden kautta. Painottaessaan Van Goghin elämän tunnettujen hetkien lisäksi tämän henkilökohtaista kokemusta se tarjoaa monipuolisemman kuvan taiteilijamestarista kuin useissa muissa tämän elämää kartoittaneissa elokuvissa Hän rakasti elämää (Lust for Life, 1956) ja Loving Vincent (2017).

Schnabelin ohjaama Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon, 2007) oli halvaantuneen Jean-Dominique Baubyn subjektiivisesta näkökulmasta mestarillisesti kerrottu elokuva. Samoja tekniikoita, osaksi sumeita ja heiluvia näkökulmaotoksia sekä tapahtumien ympärillä leijailevaa ja Van Goghia luonnossa seuraavaa kameraa hyödynnetään myös elokuvassa Ikuisuuden porteilla, jossa päähenkilön kokemat traumat ovat ennen kaikkea henkisiä.

Willem Dafoe muuntautuu Van Goghiksi ulkoisesti sekä koko olemukseltaan, mikä palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla, mutta jälleen hänet jätettiin ilman Oscaria. Dafoe ilmaisee sekä Van Goghin mentaalisen epätasapainon että herkkäsieluisen taiteilijan tavan katsoa maailmaa. Luonnossa kokemastaan ikuisuudesta Van Gogh sai inspiraatiota taiteeseensa ja sen kautta elämänhalunsa. Perinteisen elämäkerran sijaan motivaatioiltaan taiteellisemmassa elokuvassa käytetään tehokeinoina jo ilmaistujen asioiden toistoa ja ristikuvienkuvien avulla limittyviä tilanteita, mitkä vahvistavat subjektiivista kuvaa taiteilijan sisäisestä maailmasta.

Elinaikanaan vaille tunnustusta jäänyttä Van Goghia ja tämän taidetta ymmärtämättömiä henkilöitä, kuten Mads Mikkelsenin esittämää pappia kuvatessaan elokuva alleviivaa ajatusta väärinymmärretystä taiteilijanerosta, jonka aika ei ollut vielä tullut. Muuten tunnelmaltaan hienovarainen elokuva onnistuu käsittelemään maailmaan kuulumattomuudesta nousevaa yksinäisyyttä tehden Van Goghista samastuttavan hahmon, joka halusi vain kokea yhteyttä toisiin ihmisiin, joista lähimpinä hänen veljensä Theo (Rupert Friend) ja taitelijakollega Paul Gauguin (Oscar Isaac).

Elokuvan värimaailma on kuin suoraan Van Goghin maalauksista. Myös Schnabelin aikaisempien elokuvien tavoin auringonvalon tallentuminen Benoît Delhommen kameralle ja kuvaaminen oikeilla tapahtumapaikoilla vertautuvat hienosti mestarin maalauksiin. Aikaisemmissa Van Gogh elokuvissa taustalle jäänyt maalaamisen prosessi on tällä kertaa keskiössä aina inspiraation saamisesta, luonnosteluun ja valmiisiin töihin saakka. Schnabel opetti Dafoen toimimaan oikean maalarintavoin, mikä todella välittyy hänen luonnostellessa varmoin vedoin taiteilijan kuuluisia töitä

Mise-en-scene ja erityisesti Dafoen rooli sympaattisena taiteilijana tekevät Ikuisuuden porteilla -elokuvasta katsomisen arvoisen myös Van Goghin tarinan jo tunteville. Teoksen suurimpana ansiona on tarjota henkilökohtaisempi kuva ristiriitaisen taiteilijan motivaatioista ja tämän halusta välittää oma tapansa katsoa maailmaa. Historioitsijan tavoin Schnabel tulkitsee Van Goghin elämää ja kuolemaa tarjoten myös uudempaa tietoa taiteilijasta tämän luonnoslehtiön kautta, joka löytyessään vuonna 2016 herätti kiivasta keskustelua.

Tatiana Lisovskaya ja Schnabelin itsensä säveltämä upea piano -ja viulumusiikki, erityisesti Van Goghin teema, soljuvat kuvien kanssa luontevasti yhteen. Säveliä kannattaa jäädä kuuntelemaan myös lopputekstien ajaksi, sillä katsojalle tarjotaan vielä viimeinen näkökulma Van Goghin taiteeseen ja elämään.