Marian paratiisi valkokangas

Kokkolassa vaikuttaneen unisaarnaaja Maria Åkerblomin nimi on yksi merkittävimmistä suomalaisessa rikos- ja lahkohistoriassa. Maailmanlopun profetioita horrostilassa saarnannut nainen keräsi sisällissodan jälkeisten vuosien aikana ympärilleen laajan seuraajajoukon, joka sokeasti uskoi Åkerblomin asemaan korkeampien voimien lähettiläänä. Åkerblomilaisten lahko ehti historiansa aikana kerätä mainetta lukuisilla hämärätoimillaan, jotka eskaloituivat 1920-luvulla kokkolalaisen nimismiehen murhanyritykseen. Teosta vangittiin useiden lahkon jäsenten lisäksi myös Åkerblom itse.

Åkerblom ja hänen seuraajakuntansa ovat vuosien aikana toimineet pohjana lukuisille kirjallisille teoksilla sekä näytelmille. Zaida Bergrothin ohjaama ja Anna Viitalan sekä Jan Forsströmmin käsikirjoittama Marian paratiisi on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun lahkon historia antaa suoran inspiraationsa näytelmäelokuvalle.

Maailman ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa saaneen elokuvan keskiössä ei ole varsinaisesti Åkerblom (Pihla Viitala) itse, vaan tämän nuori seuraaja Salome (Satu Tuuli Karhu). Karismaattisen johtajan opetuksia säntillisesti noudattavan naisen elämä muuttuu, kun hän ystävystyy kaduilla elantonsa tienaavaan Maliniin (Saga Sarkola), joka saa hänet lopulta kyseenalaistamaan vannoutunutta uskoaan Åkerblomiin ja tämän profetioihin.

Tositapahtumia kehyksenään käyttävä fiktiomuotoinen elokuva pureutuu åkerblomilaisten sisällä vallinneeseen manipuloinnin, vaikuttamisen ja hyväksikäytön verkostoon. Viettelyn ja valheiden kudelma, jolla Åkerblom asemaansa ylläpiti, huokuu Salomen omasta identifioitumisesta lahkon toimintamalleihin. Kaduilla valtaosan nuoresta elämästään viettänyt Malin kuitenkin näkee fasadin läpi asettuen ristiin Jumalan oletetun välikappaleen kanssa.

Keskiöön rakentuva kolmiodraama antaa heijastuspinnan uskon, sitoutumisen ja irtautumisen aihekenttiin. Asetelma kuplii kiitettävästi tekstitasolla, mutta sen jalostuminen elokuvan kestäväksi ytimeksi jää kuitenkin vaillinaiseksi. Monisyisten ihmissuhteiden ja niistä kumpuavien aiheverkostojen käsittelijänä vakiintuneen Bergrothin sekä käsikirjoittaja Forsströmmin elokuvista on aina paistanut läpi niiden temaattisesti rikas pohja sekä väkevä visuaalinen kuvakieli. Nyt kuitenkin vahvuudet hukkuvat epookkidraaman etäännyttävän ja jäykän tahmean muodon taakse.

Kokonaisuus on vaitonainen ja oudon innoton. Ulkoisesti pätevä lajityyppiteos vakuuttaa lavastuksen ja puvustuksen ammattitaidolla, mutta aikakausikuvauksen muodollisessa linjassa kuvailmaisu on silti valitettavan persoonatonta. Bergroth pyrkii rikkomaan epookin haaleutta kauhuelokuvien estetiikkaa lainailevilla kohtauksilla, mutta irrottelu jää kuitenkin turhauttavan maltilliseksi.

Tositapahtumiin löyhästi nojaavana näytelmäelokuvana Marian paratiisi on kohteensa tarkastelussa harvinaisen tarkkarajainen. Elokuvana se ei pyri varsinaisesti hahmottamaan sitä laajempaa kokonaiskuvaa, joka Åkerblomin lahkon taustalla vallitsi. Huomiotta jäävät erityisesti ne laajemmat kulttuuriset kehykset, joissa suomalainen yhteiskunta tuolloin eli. Sisällissodan runtelema kansa etsi lupausta muutoksesta, mihin Åkerblomin ennustukset tarjosivat kaivattua vastakaikua.

Perusteet tapahtumien kronologisoinnin ja historian kertaamisen välttämisellä ovat sinänsä ymmärrettävät, varsinkin kun Marian paratiisi on selkeästi kiinnostuneempi toimimaan ihmissuhdetarinana, johon todelliset tapahtumat ainoastaan lainaavat kehyksensä. Sääli kuitenkin, että muodon jäykkyyden ja ilmaisun vaitonaisuuden tuomat mutkat jättävät sisällön orastavan potentiaalin lopulta lunastamatta.