Doctor Strange in the Multiverse of Madness valkokangas

”Doctor Strange in the Multiverse of Madness sisältää kohtauksia, joissa esiintyy välkkyviä valoja, jotka voivat toimia ärsykkeinä niille, jotka ovat alttiita valoherkälle epilepsialle tai muille valoherkkyysoireille.” (Ote Finnkinon esittelytekstistä.)

Yllä oleva kiteyttää sen, mihin suurin osa 225 miljoonan dollarin budjetista on käytetty. Siihen voi lisätä, että teos sisältää lähinnä kohtauksia, joissa näyttelijät reagoivat CGI-monstereihin CGI-taustan edessä. Elokuva voi toimia ärsykkeenä niille katsojille, jotka odottivat muuta kuin aikansa, rahojensa ja hyvien näyttelijöiden potentiaalin haaskaamista efektiputkijuoksuun, jonka tunneilmaisu on olematon ja eskapistinen viihdearvo hyvin vähäinen.

Doctor Strange (2016) oli hyvin virtaviivainen, itsenäinen elokuva, jossa ohjaaja Scott Derricksonilla pysyi paletti hyvin kasassa. Derrickson vetäytyi jatko-osasta taiteellisten erimielisyyksien vuoksi ja hänen tilalleen palkattiin Sam Raimi. Raimin ohjaajaura on elokuvallisesti merkittävä ja hänen teoksissaan, huonommissakin, on yleensä näkynyt ohjaajan oma kädenjälki. Raimilla on paitsi erittäin kovat meriitit kauhugenrestä myös onnistunutta tuntumaa Marvelin maailmaan Hämähäkkimies-trilogiansa (2002–2007) myötä.

Raimin oma näkemys ei näy Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa missään. Tai sitten hänen näkemyksensä on keikkamiehen näkemys: keikkamiehen joka on hälytetty pelastamaan pirstaleinen, tuotantoviivytyksistä ja selkeistä käsikirjoitusongelmista kärsinyt tekele. Raimin vahvuudet eivät pääse esiin. Teoksen olisi voinut ohjata kuka tahansa bulkkiohjaaja vailla kummempaa ambitiota kuin palkkashekki. Teos ei tunnu Raimilta, se tuntuu liukuhihnalta valmistuneelta MCU-osalta 28. Ainoa Raimista muistuttava asia on hänen luottomiehensä Bruce Campbellin piipahdus katuruokamyyjänä. Yllättävää, ettei ohjaajakrediiteissä lue Alan Smithee.

Myöskään Raimin erikoisosaamiseen kuuluva, ennakkoon lupailtu kauhuaspekti ei toteudu millään lailla, ellei kauhuksi laske lapsekkaita pikselihirviöitä ja tökeröä zombie-versiota Stephen Strangesta eli Tohtori Oudosta (Benedict Cumberbatch). Eivät piirretyt lonkerot tai Harry Potterien ylijäämä-ankeuttajilta näyttävät pahat henget kauhistuta ketään. Samanlaisia mörököllejä ne ovat kuin peruspleikkaripeleissä, ja samalla tavoin ne hoituvat. Päähenkilöt huitovat loitsuja, jotka eivät eroa perinteisemmistä supervoimista juuri millään lailla.

Käsikirjoitus ja dialogi ontuvat pahasti. Tohtori Outo on taantunut yksiulotteiseksi yhden ominaisuuden hahmoksi, joka haikailee entistä heilaansa. Ero esimerkiksi edeltävän Spider-Man: No Way Home -elokuvan (2021) vivahteikkaaseen ja särmikkääseen Tohtoriin on suuri. Ongelma ei ole näyttelijässä, Cumberbatch tekee parhaansa. Tyhjästä ei vain voi nyhjäistä.

Edellisessä Hämiksessä avattiin kunnolla Marvelin multiversumin eli rinnakkaisten todellisuuksien käsite. Kuten nimestä voi päätellä, Doctor Strange in the Multiverse of Madness keskittyy multiversumeihin. Sen sijaan, että konseptista saataisiin jotain mielekästä irti, se jää vain kikkatempuksi, jolla saadaan Tohtori Outo tapaamaan rinnakkaistodellisuuksien vaihtoehtosankareita, kuten Ihmenelosten johtajan sekä Patrick Stewartin esittämän professori Xavierin.

Tätä rinnakkaistodellisuutta voisi yhtä hyvin kutsua Fox-studioiden universumiksi Marvelin ostettua Foxin pois kuljeksimasta. Mitään todellista tai pysyvää merkitystä hahmoesittelyillä ei ole elokuvan päätarinan kannalta. Kunhan Marvel/Disney sai aikaan etukäteen nettikuhinaa ja muistutti, että tämmöisiäkin hahmoja nykyään kuuluu työkalupakkiin.

Marvel on toki aina tajunnut antaa pitkän linjan sarjakuvafaneille omia täkyjään, mutta se on muistanut samalla sen, että tosifaneilla ei miljardituloksia taota. Isot rahat tulevat isoilta massoilta, joille hyvä hahmodynamiikka ja sujuva viihde ovat olennaisempia kuin Hulkin kalsarien oikea väri (joka on purppura). Vaikka MCU on muodostanut väljästi yhtenäisen kokonaisuuden, sen elokuvat ovat olleet riittävän itsenäisiä, jotta niitä on voinut katsoa ilman perehtymistä joka ainoaan edeltävään osaan.

Nykyisin on huomioitava myös MCU-televisiosarjat, jotka alkavat vaikuttaa elokuvien sisältöihin yhä enenevässä määrin. Esimerkiksi tärkeässä avainroolissa olevan Purppuranoidan (Elizabeth Olsen) koko roolityö ja hahmonkehityksen olennainen kaari jää pintapuoliseksi, mikäli ei ole nähnyt WandaVision-televisiosarjaa (2021). Myös Loki-sarjasta (2021) on viitteitä, samoin animaatiosarjasta What If...? (2021).

Tässä piilee suurempi riski kuin toisiinsa yhdistyneissä elokuvissa. Siinä missä teatteriyleisöjen voidaan olettaa tietävän aiempien elokuvien päätapahtumista, ei jokaisen elokuvakatsojan voida olettaa ostavan Disney+ -suoratoistokanavaa ja katsovan joka ainutta Marvelin sarjaa läpi. Jopa putkinäköisimmillä Marvel-faneilla on yleensä rajallinen määrä rahaa ja aikaa, muusta ihmiskunnasta puhumattakaan.

Ilmiössä on jotain samaa kuin urheilulajeissa, joiden televisiointi siirtyy maksukanaville. Silloin rahaa saattaa tulla hetkellisesti enemmän, koska kovimmat fanit hankkivat maksupaketit, mutta samalla suuri yleisö jää ulkopuolelle. Joskus laji on niin vahva, että se pärjää silti. Monesti alkaa sisäänpäin kääntymisen ja kuihtumisen kehä, jonka suuntaa on vaikea korjata. Esimerkkinä mäkihyppy oli aikoinaan Suomessa suursuosittu laji. Sitten se siirtyi välillä maksukanaville ja yhdessä perustyön hiipumisen myötä siitä tuli hiljalleen marginaalilaji vailla menestystä.

Elokuvallisilta arvoiltaan onneton ja ponneton Doctor Strange in the Multiverse of Madness on ensimmäisiä isoja MCU-pettymyksiä yhdessä tarinallisesti turhan ja kerronnallisesti lattean esiosan Black Widowin (2021) kanssa. Se saa miettimään, onko MCU:n takapiru Kevin Feige haukannut vihdoin liian ison palan tuottaessaan peräti kymmenen MCU-elokuvaa vuosien 2021–2023 aikana ja toteuttaessaan lukemattomia tv-sarjoja seurattavaksi. Aika näyttää, ja luultavasti Feige nauraa matkalla pankkiin.