Rakkaudesta peliin kotikatsomo

Paistatellessaan Oscarien valoissa 1990-luvun alussa Kevin Costnerin ura kiisi korkeimmalla aallonharjalla. Maine ja kunnia kuitenkin pöhöttivät äijän todellisuuden ja tyylin tajua, ja niinpä jo joitain vuosia myöhemmin Costner seilasi melkoiseen aallonpohjaan ensin tulevaisuuden mutantti-vesimiehenä ja sitten postia kaakin selässä kuskaavana kansankunnan selkärankana. Taloudellisesti ja arvostuksellisesti likilaskuisten pompöösiprojektiensa jälkeen Costner on niin sanotusti palannut ruotuunsa, rosopärstäiseksi keski-ikäisten naisten huokausten kohteeksi. Hyvä näin, sillä parhaimmillaan Costner on ilmeettömän hissukoissa rooleissaan, karisma kun hänellä ei yksinkertaisesti riitä kovakasvoisten sankarien rooleihin.

Rakkaudesta peliin on näitä muutaman vuoden takaisia elokuvia (kuten Viesti mereltä), joissa Costner alkoi tapailla takaisin näyttelijäuraansa. Hän on suuri mies ja patsastelee näin oikeutetusti elokuvan keskiössä koko sen yli kaksituntisen keston ajan. Kohtuullisesti hän ylhäisen pestinsä vetääkin, kun erehtyy vielä muutaman kerran, näyttelijätavoilleen vastaisesti, jopa hymyilemään. Kaksi tuntia Costneria on kuitenkin paljon - liikaa, kun uransa ehtoopuolella oleva vanha baseball-tähti Billy Chapel ei tee muuta kuin syöttelee kentällä viimeistä kertaa ja kelaa samalla viime vuosien elämänsä menoa.

Tarinan runkona on siis yksi ainokainen baseball-ottelu, josta ei millään riitä ryhtiä näin pitkälle elokuvalle. Ohjaaja Sam Raimin käsissä tarinankerronta jää hieman sekavan oloiseksi, mikä kielii joko katsojan huonosta keskittymiskyvystä tylsän tarinan seassa tai ohjaajan työskennelleen itselleen koko lailla vieraan lajityypin parissa. Raimin krediittilistaltahan löytyy lähinnä kauhunsekaista tuotantoa Evil Deadeista The Giftiin, joten puuhastelu eltaantuneen supertähden ja päälle parituntisen melodraamahaikailun kanssa on varmasti ollut uudenlainen kokemus.

Baseballin salat eivät liiemmälti pesäpallokansalaiselle tämän elokuvan kautta avaudu. Pelin mielikuvaksi jää lähinnä aikuisten ja keskivartaloltaan pyöreiden ja takapuoleltaan latteiden miesten tussuttelu. Urheilullisesti siis tasan yhtä mielenkiintoista kuin pesäpallokin. Huippupalkatun urheilijan pähkäilylle rakastamansa pelin ja naisen välillä on vaikea löytää uutta tai mielekästä perustelua. Kovin kummoiseksi tai edes ymmärrettäväksi henkilöksi ei Chapelin hahmoa rakenneta, joten vain häneen keskittyvä tarina jää kaiultaan ontoksi.

Rakkaudesta peliin on hiljainen ja verkkainen, paikoin tylsäksikin äityvä, romanttinen elokuva. Se on kuitenkin laadukkaasti tehty ja täyttää lajityypilleen tavanomaisen ajantappotehtävän kohtuullisesti. Uransa ehtoopuolella oleville penkkiurheilijoille ja heidän vaimoilleen tämä on varmasti raukean nautittavaa katseltavaa.