Drag Me to Hell valkokangas

Ohjaaja Sam Raimi aloitti uransa 1980-luvun alussa kulttisuosioon nousseella The Evil Dead -elokuvalla. Pienellä budjetilla kaveriporukan kanssa kyhäillyn teoksen suurin vahvuus piili sen tavassa yhdistellä kauhua ja komediaa ennen näkemättömällä tavalla. Elokuvan kaksi onnistunutta jatko-osaa korostivat humoristisia elementtejä entisestään ja vahvistivat ohjaajansa aseman eräänlaisena slapstick-kauhun pioneerina. 2000-luvulla Raimi nousi aiempaa suuremman yleisön tietoisuuteen Spider Man -elokuvien myötä. Nyt ensi-iltansa saava Drag Me to Hell on sitä vastoin eräänlainen paluu ohjaajan hurmeisille juurille – ja sellaisena varsin onnistunut.

Elokuvan tarina kertoo Alison Lohmanin esittämästä pankkivirkailija Christinestä, joka kieltäytyy antamasta mystiselle vanhalle naiselle ylimääräistä maksuaikaa tämän ottamalle lainalle. Tapahtuman seurauksena vanhus langettaa sankarittaren ylle hirvittävän kirouksen, joka muuttaa Christinen elämän kilpajuoksuksi ilkeää demonia vastaan. Kaikki keinot ovat sallittuja, kun panoksena on ikuinen kadotus kiirastulessa.

Kauhukomedioilla on perinteisesti tapana painottaa jompaakumpaa genreä toisen kustannuksella. Raimin lähestymistapa asettuu kuitenkin nautittavan itsevarmasti lajityyppien harmaaseen välimaastoon. Vaikka Drag Me to Hellin viehätys perustuu vahvasti sen itsetietoiseen camp-asenteeseen, eivät elokuvan koomiset piirteet asetu jännityksen esteeksi. Säpsähdykset ja naurunpyrähdykset seuraavat toinen toistaan tasaiseen tahtiin.

Raimin teos on rakastettavan tinkimättömässä hölmöydessään kuin elokuvallinen vastine kaveriporukan kanssa vietetylle kalja-illalle, jossa överiksi vetäminen ei ole ainoastaan sallittua, vaan ehdottoman suotavaa. Drag Me to Hell on kumarrus roskaelokuvan klassikoille, jossa tekijöiden lapsenomainen innostus paistaa läpi jokaisessa otoksessa. Teos nostattaa katsojan naamalle typerän virnistyksen, jonka merkityksen Evil Deadistä tuttu Bruce Campbell osaisi tiivistää yhteen sanaan: ”Groovy”.