Red Dawn kotikatsomo

Kylmän sodan kolkoimpina aikoina vapaan maailman vihollinen ei elokuvissa ollut Neuvostoliitto, tai oli, mutta se oli verhottu joksikin muuksi. Vasta reaganilaisessa Amerikassa Hollywood teki Neuvostoliitosta näkyvän vihollisen. Ensimmäisen presidenttikautensa alussa Reagan otti  varsinkin retorisesti tiukan linjan Neuvostoliittoon, mikä näkyi nopeasti myös Hollywoodissa. Ilmiön paraatiesimerkkeinä on pidetty Rockyn ja Rambon jatko-osia sekä John Miliusin Punaista vaaraa (Red Dawn, 1984). Elokuvateollisuudelle asetelma oli herkullinen, sillä neukut yksiselitteisenä vihollisena upposivat yleisöön kuin häkä, vaikka todellisuudessa suurvaltojen suhteet lientyivät koko 1980-luvun.

Täysin tuulesta elokuvantekijät eivät skenaarioitaan temmanneet. Punaisen vaaran taustalla oli CIA:n ilmeisen vakavissaan pitämät Yhdysvaltojen heikkoudet, joita hyväksi käyttämällä Neuvostoliitto pystyisi yhteistyössä Kuuban kanssa tunkeutumaan Meksikon kautta maahan.

Miliusin elokuvassa puna-armeija valloittaa Yhdysvallat. Kourallinen avolavoilla ja aseilla varustettuja teinejä ryhtyy vastarintaan kotikaupunkinsa puolesta. Tähtilipun ideologiaa liehuttanut elokuva oli menestys, jota videoaikakaudella ruokki vielä maine yhtenä kaikkien aikojen toiminnallisesti väkivaltaisimpana elokuvana.

Kolmessakymmenessä vuodessa maailma on muuttunut. Yhdysvaltoihin tehtävä invaasio on nykyään epäuskottavampi asetelma kuin avaruusolioiden Maan valloitus. Silti Miliusin elokuva on viime vuosien uudelleenfilmatisointi-innossa kaivettu naftaliinista. Sen sijaan, että militaariselle invaasiolle olisi edes yritetty löytää uskottavampaa vaihtoehtoa, elokuvantekijät kaivoivat vihollisen alkuteokselle uskollisesti totalitaarisesta kommunismista, josta on enää haiku jäljellä Korean niemimaalla. Sinällään elokuva osui hyvin ajan hermolle, kun piskuinen valtio on viime aikoina uhitellut hyökkäävänsä Yhdysvaltoja vastaan, mutta rutiköyhän maan tekemä invaasio Yhdysvaltoihin on niin löylynlyömä ajatus, ettei sitä nielaise höyrypäisinkään katsoja.

Uudessa Red Dawnissa invaasion uskottavuus ei lopulta olekaan olennaista. Pikemminkin elokuva pyrkii hieman kömpelösti osoittamaan amerikkalaisille, mistä vastarintaliikkeen toiminnassa on kyse. Valloittajan ikeessä paikalliset taistelevat kotiensa ja läheisten puolesta suuremmista ideologioista ja poliittisista pyrkimyksistä piittaamatta. Tähän realiteettiinhan Yhdysvallat on omissa sotilasoperaatioissaan törmännyt ympäri maailmaa. Red Dawn kehottaakin jenkkejä katsomaan peiliin perinteisen tähtilipun liehutuksen sijaan. Voi olla, että tämä rivien väliin upotettu mutta samalla rautalangasta väännetty tematiikka ei liiemmin ole amerikkalaisia puhutellut. Ainakin elokuvan vastaanotto on ollut hapanta.

Uudelleenfilmatisointien matalamielistä periaatetta sen enempää puolustelematta on Red Dawnissa jotain myönteistäkin. Nimittäin elokuvan uskollisuus alkuteokselle perinteistä toimintakuvastoa myöten. Elokuvan ohjaaja Dan Bradley on tehnyt yli kolmenkymmenen vuoden uran stunttien parissa ja tämä näkyy Red Dawnin toimintakohtauksissa, jotka ovat aivan eri tavalla fyysisiä mihin tänä cgi-pelleilyjen aikana on totuttu. Elokuvan toiminnallisuus on sen pelastus, sillä draamapuoli hipoo vetelää teinisiirappia paikoin uhkaavankin läheltä.