Ironclad: Battle for Blood kotikatsomo

Indie-elokuvien käsikirjoittaja, tuottaja ja ohjaaja Jonathan English osui pienimuotoiseen kultasuoneen vuoden 2001 teoksellaan Ironclad. Tosielämän tapahtumiin perustuva tarina Rochesterin linnan piirityksestä 1200-luvulla on saavuttanut pienoista kulttimainetta eikä syyttä suotta, sillä brutaalin raaka mutta mustaa huumoria kosolti sisältävä teos oli intensiivinen, kompakti ja sopivasti historiallista kontekstiaan hyödyntävä viihdepläjäys.

Armottoman, luihin asti pureutuvan linnapiirityksen suolana olivat lukuisat laatunäyttelijät, kuten aina uskottava Brian Cox sekä erityisesti kuningas Juhana Maattomana irrotellut Paul Giamatti, jotka antoivat tarinalle eloisan ja rehevän luonteen. Olipa mukana myös kovien viikinkisoturiroolien erikoismies Vladimir Kulich, jonka monet muistavat aliarvostetun 13th Warriorin (1999) jylhänä Beowulf-variaationa eli Buliwyf-soturina tai tuoreeltaan Vikings-televisiosarjasta.

Elokuvateollisuuden laki on, että pääsääntöisesti menestyselokuvaa seuraa jatko-osa, ja niin nytkin. Ja kuten niin usein ennenkin, myös Ironcladin jatko-osa on edeltäjäänsä huonompi ja samaa ideaa toistava. Siinä missä ensimmäinen piiritystaistelu oli tuore ja sopivan hurtilla huumorilla tehty, Ironclad: Battle for Blood on puisevan totinen ja kuiva teos, jossa vähäinen huumorikin on laskelmoivan tuntuista. Siinä missä aiempi elokuva sai lihaa luittensa päälle tositapahtumiin perustuvasta piirityksestä, ovat kakkososan piiritys ja henkilöhahmot keksittyjä.

Myös näyttelijäkaarti on vaihtunut kokonaan. Yksi henkilöhahmo on näön vuoksi saman niminen kuin edellisessä elokuvassa, mutta häntäkin esittää uusi näyttelijä. Mehevien teatterinäyttelijöiden sijasta vastapuolta esittävät pääosin nimettömät serbialaisnäyttelijät, joten kunnon vastakkainasetteluun vaadittava dynamiikka jää muodostumatta. Ironclad: Battle for Bloodin nimekkäin näyttelijä on Game of Thrones -sarjasta tuttu Michelle Fairley, jonka rooli jää rikollisen alimitoitetuksi huokailevana linnanrouvana.

Jotta siirtymä onnistuneesta, mieleenpainuvasta piilohitistä tuiki turhaan jatkumaan olisi täydellinen ja kaikki pakolliset jatko-osakliseet tulisivat ruksattua elokuvantekijöiden listasta, myös loppuratkaisu on onnistuttu vesittämään. Aneeminen ja sisäisessä kontekstissa täysin epäuskottava huipentuma jättää valjun ja haalean sivumaun, mikä toisaalta kuvastaa koko teosta.

Ironclad: Battle for Bloodin voi huoletta unohtaa, mutta sen sijaan kannattaa katsoa alkuperäinen Ironclad, joka on neljän tähden arvoinen laatuviihde-elokuva eikä yhden tähden arvoinen mitättömyys, jossa ei ole riittävästi edes huonouksia, jotta se painuisi jollain lailla mieleen.