India Song kotikatsomo

Marguerite Duras (1914–1996) kuului paitsi 1900-luvun merkittävimpiin kirjailijoihin, myös omalaatuisimpiin elokuvantekijöihin.

Duras’n käsikirjoitus Alain Resnais’n ohjaamaan elokuvaan Hiroshima, rakastettuni oli tehnyt hänet tunnetuksi elokuvamaailmassa jo vuonna 1959. Duras’n oma ohjaajanura alkoi 1960-luvun lopulla, uuden aallon viimeisissä mainingeissa.

Duras ohjasi urallaan parisen kymmentä elokuvaa, joista ehkä tunnetuin on India Song. Intian siirtomaa-ajan Kalkuttaan sijoittuva draama kertoo Anne-Marie Stretteristä (Delphine Seyrig), entisestä pianistista ja nykyisestä diplomaatinvaimosta, joka lievittääkseen ahdistustaan hankkii itselleen rakastajia.

Elokuvaa ei kuitenkaan kuvattu Kalkutassa, vaan pääosin Pariisin metropolialueeseen kuuluvassa Boulognessa, Rotchildin linnassa. Keskeistä osaa elokuvassa näyttelee 1800-luvulla rakennettu linna interiööreineen ja puutarhoineen, joissa ihmiset ikään kuin piipahtelevat, ulkopuolisina ja elämän olosuhteiden lamaannuttamina.

Elokuvan huomiota herättävin piirre on äänten ja kuvien irrallisuus – ne esiintyvät elokuvamaailmassa ikään kuin omina todellisuuden tasoinaan, jotka vain ajoittain kohtaavat. Kuvien taustalla jatkuva kahden nuoren naisen ja myöhemmin useampien kertojien dialogi laajentaa elokuvan maailmaa, jonka yksityiskohdat avautuvat hiljalleen.

Tarina, jos sellaisesta voi edes puhua, ei olekaan elokuvan keskeisin elementti, vaan tunnelma, tuntemukset ja katsojan omat tulkinnat, joita väistämättä alkaa muotoutua kertojien ja kuvien jättämien aukkojen ympärille.

Kertojanäänten jakamat tarinat, ihmiset ja paikat sijoittuvat usein eri aikaan tai niitä ei ole tapahtunut lainkaan. Tapahtumista kerrotaan menneisyyden tapahtumina, samaan aikaan kun päähenkilöt, Stretter, miehensä ja rakastajansa esiintyvät kuvissa mykkinä.

Kertojat ikään kuin katselevat pääosien esittäjiä, aivan kuten katsojat, ja muistelevat heitä, esittävät erilaisia tulkintoja, välillä kyseenalaistaen omat tulkintansa, eksyen sivupoluille, liikkuen ajassa ja tilassa yhtä vapaasti kuin ajatus. Myös osa päähenkilöistä ilmestyy kertojanääniksi. Kertojana on ikään kuin Kalkutan koko eurooppalainen yläluokkainen yhteisö.

Eurooppalaisten kolonialistinen syyllisyys pilkahtelee dialogissa siellä täällä. Duras itse oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Indokiinassa, eli nykyisessä Vietnamissa, joka oli Ranskan siirtomaa vuoteen 1945. Eräässä pilkahduksessa kertojanääni toteaa, miten eurooppalaiset tekivät itsemurhia, koska tunsivat syyllisyyttä paikallisten nälänhädästä.

Elokuvakerronnan rajoja koetteleva teos ei ehkä nykypäivänä vaikuta enää niin tuoreelta kuin omana aikanaan, mutta siitä välittyy edelleen syvä rakkaus elokuvaan – kuvien ehdolla kertomiseen. India Song on samaan aikaan sekä äärimmäisen riisuttu että ylenpalttinen kuvaus eurooppalaisen siirtomaa-ajan kuolonkorinoista ja epäonnisista intohimoista.

Kuvien ja äänten elegantti rytmitys tuudittaa katsojan kielen ja kuvien valveuneen, jossa jotain nimeämätöntä ja pahaenteistä kummittelee jatkuvasti taustalla, näkymättömissä mutta niin lähellä, että hirviön voi melkein aistia.