Charlie Bartlett kotikatsomo

Charlie Bartlett (Anton Yelchin) on kuin Vaahteramäen Eemeli teininä: hyväsydäminen ja mukava poika, joka joutuu aina hankaluuksiin. Rikkaan perheen lahjakas poika Charlie, joka haluaisi vain olla suosittu, on saanut potkut jo lukuisista yksityiskouluista kolttostensa takia. Hän joutuukin vaihtamaan julkisin varoin ylläpidettyyn kouluun. Entistäkin epäsuositumpana Charlie turvautuu kekseliäisyyteensä tullakseen hyväksytyksi ikätovereidensa joukossa, ja voittaakseen rehtorin tyttären Susanin (Kat Dennings) rakkauden. Charlie ryhtyy koulun epäviralliseksi kallonkutistajaksi, ja suosio on taattu.

Charlie Bartlett käsittelee teiniangstin lisäksi sellaisia teemoja kuin yhteiskunnan medikalisoituminen ja kaiken psykologisointi, rikkonaiset perhesuhteet ja avioerot, aikuisten ja nuorten kyvyttömyys ymmärtää toisiaan, amerikkalaisen koulumaailman raadollinen jako suosittuihin ja luusereihin, alkoholismi, aseet, masennus, ulkopuolisuus ja itsemurha. Naurattaako?

Elokuva onnistuu kuitenkin liki mahdottomalta tuntuvassa tehtävässä, nimittäin draaman ja komedian yhdistämisessä. Ainakin itselläni dvd:n takakannesta löytyvä määritelmä ”draamakomedia” kylvää epäilyksen siemenen mieleeni: ”Hmm, ette siis osanneet päättää?” Mutta Charlie Bartlett osuu ja uppoaa komeasti, ainakin sellaisiin ihmisiin, jotka vielä jossain sielunsa syövereissä muistavat millaista oli olla nuori ja potea vakavaa teiniangstia. Elokuvan huumori pehmentää vakavien aiheiden käsittelyä väheksymättä tai aliarvioimatta tarinan teemoja tai päähenkilöitä.

Tunnelmaltaan elokuva muistuttaa sellaisia amerikkalaisia 1980-luvun nuorisoelokuvien klassikoita kuten Suomessa kekseliäällä nimellä Kuumat kinkut markkinoitu Fast Times at Ridgemont High (1982) tai Breakfast Club (1985). Pitkän tauon jälkeen Charlie Bartlett antaa 2000-luvulla toivoa paremmasta tulevaisuudesta, ainakin mitä tulee uskottaviin nuorisokuvauksiin. Elokuvan nuoret näyttelijät tekevät kaikki loistavaa työtä, samoin kuin vuosi vuodelta karismaattisemmaksi muuttuva Robert Downey Jr.

Kuten koulumaailmaan sijoittuvissa elokuvissa tapaa olla, myös tällä kertaa aikuisten ja nuorten maailma asetetaan vastatusten, jolloin nuorten spontaanisuus ja kyky nähdä toisin korostuvat, kun taas aikuiset nähdään kaavoihin kangistuneina ilonpilaajina. Sen sijaan että aikuiset esitettäisiin vain yksioikoisen tiukkoina ja tympeinä hauskanpidon rajoittajina, esitetään heidät kuitenkin inhimillisinä olentoina, joilla on omat murheensa.

Oivaltavasti elokuva tuo esiin sen seikan, että samalla kun nuoret aiheuttavat harmaita hiuksia vanhemmilleen, myös vanhempien ongelmat ja sähläilyt heijastuvat nuorten henkiseen hyvinvointiin. Nuoria on helppo osoittaa sormella kun jotakin sattuu, vaikka usein juuri aikuisten tulisi katsoa peiliin. Charlie Bartlett muistuttaa, että huumoria ei saisi unohtaa elämän draamakomediasta.