Whalefall valkokangas

Jayn (Austin Abrams) isän (Josh Brolin) kuolemasta on kulunut vuosi. Vierailu lapsuudenkodissa nyt toisessa osavaltiossa opiskelevalle ei ole tunnetasolla yksinkertainen, varsinkin kun sukeltamisesta intohimoinen isä ei ollut pehmeimmästä puusta veistetty. Äkkipikainen päätös yrittää korjata aiemmat virheet saa Jayn pulaan, josta kalavale on kaukana.

Elokuvaksi, jonka nimestä ja markkinoinnista sen mieltäisi kauhujännäriksi, Whalefall alkaa perin maadoitettuna draamana. Eikä se täysin huonostikaan lähde käyntiin. Menetyksen synnyttämien reaktioiden moninaisuus on toteutettu tehokkaasti lyhyessä ajassa ja Jayn motiivit on asetettu onnistuneesti matkan alussa.

Whalefallin suuri puute tulee kuitenkin pian selväksi: sen keskeinen asetelma jää suorastaan tylsäksi. Valaan vatsa on tilana pahasti alikehitetty, ennen kaikkea se ei herättele riittävästi aisteja. Sisukset eivät näytä kovin eläviltä, tilanteen vaatima absurdi vastenmielisyys ja klaustrofobia näyttäytyy lievänä epämukavuutena. Teknisesti vakavin virhe on jättää kameralle liikaa tilaa, ja tehdä se monin tavoin erilliseksi ympäristöstä. Tilan tuntu olisi kasvanut vaaksanmitan, jos kamera olisi pakotettu ottamaan paremmin huomioon tilan rajoitukset.

Austin Abramsin raju kuukausi, ensin zombien jahtaamana Resident Evilissä (2026) ja nyt jumissa valtavan nisäkkään sisällä on tehnyt selväksi, että hän on Hollywoodin johtava itsekseen puhuja. Katsojalle tarkoitettujen repliikkien mumisemisen välissä hänen suorituksensa jättää toivomisen varaa – Abrams ei suurimman osan ajasta reagoi tilanteeseen sen vaatimalla pelolla ja energialla. Oli ratkaisu hänen tai ohjaajan, tämä rajoittaa elokuvan kykyä luoda tilanne, johon katsoja itsensä voisi kuvitella.

Teoksen tunnelataus onkin turhan löysä. Vaikka nykyhetken ja takaumien vuorottelussa on kiistaton logiikka, ne eivät ehosta vaan pysäyttelevät toisiaan. Ilmeinen vertauskohta on yksi Danny Boylen epätasaisen uran onnistumisia, 127 tuntia (127 Hours, 2010), joka pystyy vastaavalla tekniikalla nostamaan sekä lihallista että emotionaalista termostaattia hiostavasta korventavaan. Whalefall on aivan kuumimmillaankin enintään hetkellisesti kuumottava.

Whalefall ei missään kohtaa peittele asemoitumistaan isän ja pojan tarinana, jokseenkin perinteisenä sellaisena. Sen viimeisen kolmanneksen aikana tämä paatoksellisuus kuitenkin kulminoituu siirappiseen, kamalaan dialogia pursuavaan ratkaisuun. Vaikeiden välien käsittely elokuvissa voi olla katarttinen kokemus, Whalefall hukkaa kuitenkin mahdollisuutensa syvällisempään koskettavuuteen hiomalla isän hahmon terävät reunat fantasian avulla ärsyttävän puhtaiksi. Anteeksi antamisen ei anneta kasvaa siitä, mistä sen pitäisi itää, epätäydellisyyden vilpittömästä tunnistamisesta.

Tämä ei ole syvästi epämiellyttävä kokemus. Sen ilmeiset virheet tekevät siitä lattean katsomisen, joka vaipui kivuttomasti ja pikaisesti unholaan. Harmillista on sen kohtuullinen alustus ja mahdollisuudet rohkeamman toteutuksen suhteen. The Substancen (2024) ja Togetherin (2025) ajettua ihmisruumiin uudelleenorganisoimista valtavirtaan, olisi ollut mahdollista kuvitella tämän keskeinen miljöö ihmisen kirjaimellisena ja kuvainnollisena sulattajana. Nyt nähtävissä olevassa muodossa se tarjoaa muutaman ärtsyn hetken muuten heppoisessa huvipuistoajelussa.