Wendy and the Refugee Neverland valkokangas

Tekniikan kehittyminen mahdollistaa nykyään pitkän elokuvan tekemisen minibudjetilla. Se on lisännyt pitkien indie-tuotantojen määrää myös Suomessa. Ilmiö on periaatteessa positiivinen: tuohan se elokuvailmaisun yhä useampien ulottuville, kun tarinaa voidaan kertoa myös ilman suuria rahoja ja järeää koneistoa. Kengännauhabudjetinkin elokuva tarvitsee kuitenkin hyvän käsikirjoituksen onnistuakseen.

Olli Ilpo Salosen ohjaama Wendy and the Refugee Neverland sai alkunsa Aalto-yliopiston Elokuva- ja lavastustaiteen laitoksen ensemble-elokuvan kurssilla. Tarkoitus oli tehdä alle tunnin mittainen lyhytelokuva, jonka pääosassa olisi yhden henkilön sijaan ryhmä ihmisiä. Bänditaustaa omaava Salonen alkoi hahmotella tarinaa helsinkiläisestä indierock-yhtyeestä ja huomasi pian, ettei halunnut luopua suunnittelemistaan kohtauksista. Niinpä elokuvasta tuli pitkä.

Bändielokuvan päähenkilö on Minka Kuustosen näyttelemä rokkimimmi Krisu, joka muistuttaa vähän Haloo Helsingin Elli Haloota. Krisu on 29-vuotias, mutta pinnallisuudessaan reippaasti nuoremman oloinen. Yhtyeen miespuoliset jäsenet erottuvat huonosti toisistaan, joten ensemble-elokuvasta Wendy and the Refugee Neverland ei oikein käy.

Omassa indie-estetiikassaan Salosen elokuva on johdonmukainen ja tyylikäskin, joskaan ei järin omaperäinen. C-kasetit ja eläintarhat on nähty jo monissa pari–kolmikymppisten identiteetti- ja ihmissuhdeongelmista kertovissa indieissä – ei tosin Suomessa.

Suurin kompastuskivi on lennossa tehty käsikirjoitus, joka ei kanna pitkän elokuvan kestoa. Draaman kaari on hädin tuskin hahmotettavissa. Henkilöhahmot eivät ole riittävän kiinnostavia eikä niitä onnistuta syventämään. Kun suurin osa henkilöiden sanomisista tuntuu yhdentekevältä, muutama painavampikin repliikki hukkuu triviaalisuuden tapettiin.

Elokuvan musiikki toimii. Minka Kuustosen laulutyyli tuo mieleen Maja Ivarssonin, ruotsalaisen The Soundsin vokalistin. Wendy and the Refugee Neverlandin tarttuva I Forgot Why I'm Here muistuttaa ehkä liikaakin Hafsteinn Gunnar Sigurdssonin ohjaaman Pohjolan Pariisin (2014 ) nimikappaletta, joka on islantilaisen Prins Pólón käsialaa.