Yksityinen suhde valkokangas

Nimetön nainen jättää ilmoituksen, jossa hän etsii miestä "pornografiseen suhteeseen" eli puhtaaseen seksisuhteeseen. Nimetön espanjalainen mies vastaa. Heillä on sama toteuttamaton fantasia, jota he aikovat harjoittaa yhdessä. Mies ja nainen tapaavat kahvilassa ja menevät hotelliin. He jättävät tarkoituksella koko muun elämänsä suhteen ulkopuolelle. Suhde on siis sikäli "yksityinen", se on ilmeisesti salainen, mutta myös siksi, etteivät nainen ja mies kerro yksityisasioitaan toisilleen. He eivät edes vaihda yhteystietoja, vaan tapailevat sovittuina aikoina.

Pornografisen suhteen kääntäminen yksityiseksi suhteeksi ei tässä ole turhaa siveyttä tai kaunistelua. Suhteessa ei pyritä omistamaan tai hallitsemaan toista ihmistä historioineen päivineen, vaan keskitytään nykyhetkeen. Jollakin tapaa on kuvaavaa, että nainen saapuu aina paikalle ilman laukkua, mikä on harvinaista sekä elämässä että elokuvissa. Naisillahan tuppaa aina olemaan kaikenmoisia veskoja. Yksityisen suhteen ihmiset tulevat kohtaamisiin ilman taakkoja ja kantamuksia, vapaina.

Ohjaaja on tehnyt hiukan erikoisen rakenteellisen ratkaisun laittaessaan naisen ja miehen haastattelumaisesti kertomaan suhteensa kulusta. Nämä haastatteluosuudet lomittuvat draamallisten osuuksien kanssa, joissa miehen ja naisen suhde etenee. Haastattelijaa ei näy, eikä haastattelun syy tule selväksi. Elokuvassa on kokonaisuudessaan äärimmäisen vähän näyttelijöitä. Naisen ja miehen lisäksi siinä on vain joitakin sivuhenkilöitä, jotka ovat lähinnä statistin asemassa.

Yksityinen suhde on pieni elokuva. Se ei ole eepos, spektaakkeli tai vuoristorata, vaan etydi, vinjetti tai novelli. Siinä on ihastuttavaa ranskalaista kepeyttä - sellaista kompleksitonta kauneutta ja sujuvuutta, jota vastaavissa amerikkalaisissa elokuvissa ei ole koskaan. Se ansaitsee neljännen tähtensä juuri siksi, että siitä puuttuu Meg Ryanin niiskutus ja nenäliinan nyhtäminen, sekä kaiken päälle valuva hunajan korvike.

Yksityinen suhde on aikuisten viisaiden ihmisten rakkaustarina. Siitä loistaa jonkinlainen kuulas järki yhdistyneenä aistillisuuteen. Tämä on todella mahdollista - ainakin joissakin ranskalaisissa filmeissä. Elokuvan nainen sanoo, että elokuvissa seksi on aina joko upeaa tai kurjaa - ei mitään siltä väliltä - kun taas elämässä se on usein jotakin siltä väliltä. Se, miten ihminen sitten itselleen tulkitsee kokemustensa ja tunteidensa laadun, on keskeistä. Ihan tavallinen seksi voi loppujen lopuksi olla loistavaa, riippuu siitä, miten suhtautuu. Oikeastaan elokuva kritisoi adjektiivien riittämättömyyttä, mutta suhtautuu tähän riittämättömyyteen melko levollisesti. Usein on aika samantekevää, onko seksi loistavaa vai keskinkertaista, kun se kuitenkin on loppujen lopuksi kielen ulottumattomissa.

Elokuvan nainen sanoo, että hän on tehnyt kaikki elämänsä päätökset melko impulsiivisesti. Hän on kyllä tehnyt vertailuja ratkaisun hyvistä ja huonoista puolista, mutta itse päätöksen hetkellä hän on tehnyt niin kuin on hyväksi tuntenut. Se, että joku ihminen on "elämäni nainen tai elämäni mies, on tulkinnanvarainen asia. Se on päätös, jonka ihminen tekee, tai kertomus, jota hän itselleen kertoo. Samalla lailla kuin kukka suuntautuu lämpöä ja vettä kohti, ihminen tekee suhteissaan päätöksiä sen perusteella, millaisia signaaleja toisesta "tihkuu". Aivan omia päätöksiä tuskin on, sillä usein ihminen mukauttaa omia ajatuksiaan sen mukaan, mitä on toisesta aistivinaan, vaikkei se olisikaan ihan totta. Koskaan ei voi myöskään tietää, mitä suhteesta olisi tullut, jos olisi tehty toisin kuin tehtiin.

Ero Yksityisen suhteen ja amerikkalaisten romanttisten elokuvien välillä on ehkä siinä, että amerikkalaiset etsivät epätoivoisesti sitä oikeaa, kun taas Yksityisen suhteen kaltaisissa elokuvissa ollaan paljon tietoisempia siitä, että "se oikeakin" on valinta, ja että yksinkin voi aivan oikeasti olla hyvä olla. Naimisiin ei siis ole pakko mennä, ja esim. yksin elävä nainen voi olla sensuelli. Seksuaalisuus ei ole ongelma.

Yksityinen suhde on jollakin tapaa hyvin rohmerilainen elokuva. Samoin kuin Rohmerilla, tässä ovat kyseessä hyvin hienovaraiset värähtelyt kahden ihmisen välillä. Mitään mullistavaa tai alleviivattua ei näennäisesti tapahdu, mutta tapahtuu silti. Kuten Rohmerillakin, on myös tässä nähtävissä ranskalaisen klassismin ajan perinnettä. Elokuva on keskusteleva, luonnollinen ja puhdas. Siinä vältetään turha melodraama ja suhtaudutaan intohimoonkin ilmavan filosofisesti.