Sorvariluuranko muistelee

Hollywood-näyttelijöiden keskuudessa kehomuutokset ovat muotia. Charlize Theron turvotti itseään Monsteria varten ja ansaitsi sillä Oscarin. Christian Bale, Amerikan Psykon bodattu Bateman, on päätynyt päinvastoin nälkäkuuriin. Bale näyttelee hyvin, hänen kasvoissaan on voimaa. Pääosan The Machinistissa varastaa kuitenkin miehen luuranko, joka pingottaa nahan läpi kalseissa lähikuvissa. Metodinäyttelijöiden erikoisuudentavoittelusta tässä laihdutus- ja lihotusvimmassa on kyse, ei mistään elämää suuremmasta taiteesta.

Trevor Reznik (Bale) ei saa unta, mutta konepajalla pitää hommissa käydä. Vuoden unetonna räytynyt mies käy välillä huorissa ja välillä kahvilan tarjoilija yrittää piristää. Jokin miestä ahdistaa. Mystinen Ivan (John Sharian) tuntuu tietävän salaisuuksia vainoharhaisen Trevorin menneisyydestä.

The Machinist liikkuu Fight Clubin ja David Lychin elokuvien jäljillä. Kuvaan ei voi luottaa. Maailma näyttäytyy päähenkilölle erilaisena kuin muille elokuvan hahmoille. On vaikea tietää, kuka tarinan maailmassa on todellinen. Ohjaaja Brad Anderson pitää langat suhteellisen hyvin käsissään, ja loppuratkaisua odottaa kohtalaisella mielenkiinnolla. Laihtuneen sorvarin seikkailut vaikuttavat silti hieman väkisin pidennetyltä monine symboleineen.

Kuvaaja Xavi Giménez luo hyvin tunnelmaa kylmänsinisellä värimaailmallaan. Musiikki sen sijaan on jotain todella kamalaa. Aivan kuin joku olisi sämplännyt 1940 ja 50-luvun noir- ja kauhuelokuvamusiikin tietopankista pahimmat kliseet juuri oikeisiin kohtiin. Omaperäisyyttä sävellystyöhön, vaikka retroilu hauskaa onkin.