Satiinin puna valkokangas

Mitä tuhlausta! Satiinin puna sijoittuu keskeisesti itämaisen tanssin maailmaan, mutta kuvaaja Diane Baratier onnistuu kuvaamaan ruumiintaidetta korkeintaan keskinkertaisesti. Hänen kameransa on kuin tahdoton sivustakatsoja, kun sen toivoisi nostavan tanssin toiseen potenssiin, kuten espanjalaisen elokuvaohjaaja Carlos Sauran flamencomontaasit onnistuvat tekemään. Taitaakin olla niin, että kolmekymppisen tunisialaisohjaaja Raja Amarin elokuva Satiinin puna on lähtökohdiltaan ennen kaikkea feministinen. Siitä kielii kerronnan ajoittainen sukulaisuus belgialaisen Chantal Akermanin "feministisen elokuvan" perusteokseen Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles, joka näyttää reaaliaikaista naisen arkea. Myös Satiinin puna näyttää, ei analysoi tai taiteile. Tarinakin kertoo aikuisesta arabileskinaisesta Liliasta (Hiam Abbass), joka kokee henkisen ja ruumiillisen muodonmuutoksen siivoilevasta ja viipyilevästä pikkunaisesta sanavalmiiksi kapakkatanssijaksi. Lisäksi hän jakaa teini-ikäisen tyttärensä kanssa rakastajan.

Vaikka elokuvan ongelmanasettelut ovat mielenkiintoisia varsinkin Lilian hiirivaiheessa, ei dramaturgia onnistu käsittelemään päähenkilönsä täydellistä sielunvaihdosta kovin puhuttelevasti. Ongelma on sama kuin elokuvan kelmeä tapa käsitellä tanssia; tarinassa ei ole aksentteja, vaan se etenee tasaisesti eteenpäin kuin ylilääkitty psyykepotilas. Hieman mahtaileva loppuratkaisu on vähintäänkin vaivaannuttava, se ei korreloi realistisen peruskerronnan kanssa edes vitsinä. Efekti aiheuttaa vastaavan olon kuin kymmenen uutisten loppuvitsi; mukavaa, mutta puisevaa.

Hiam Abbass on ammattilainen, joka taipuu naistyypistä toiseen ongelmitta. Tytärtä näyttelevä Hend El Fahem ja muusikko-rakastajaa markkeeraava Maher Kamoun näyttelevät ehkä liiankin vaivattomasti. Potin vie runsas Monia Hichri, joka esittää tomeraa vatsatanssijaa, jolla on sydän paikallaan.

Tunisia on arabimaista maltillisimpia, se jopa sallii naiselle avioeron. Tunisia on myös arabimaa, jossa kunnianhimoisempi elokuvan tekeminen ei enää ole salamyhkäistä viittausten viljelyä, joten arabimaittain näinkin ronskia aihetta on voitu häiritsemättä julkaista. Hyvä niin. Tämä elokuva onkin arvokkaampi oman kulttuurinsa täsmentäjänä, kuin itsenäisenä taideteoksena. Raja Amarille toivoo vilpittömästi hyvää ja menestyksekästä ohjaajan uraa. Ammattitaito hänellä on hanskassa, mutta elokuvan syvällinen ymmärtäminen taidemuotona vielä pitkälti hakusessa - neiti kriitikon mielestä.

Satiinin punaa markkinoidaan maassamme "naisohjaajan uskaliaana elokuvana". Ohjaajan naiseuden esilletuominen on erottelevaa ja tekee siten pelkän karhunpalveluksen feminismille. Liioin ei elokuva ole oloissamme millään muotoa uskalias, vaikka sitä yrittäisi katsoa tunisialaisen silmin. Sitä paitsi, miksi uskaliaisuus on mainostajan mielestä hyve?