Nimby valkokangas

Jokainen, joka on asunut tai kasvanut pienellä paikkakunnalla, tietää minkälaiseksi meno voi välillä äityä. Tyhmyys tiivistyy joukossa myös isommissa kaupungeissa, mutta pienemmässä väkimäärässä se tuppaa eskaloitumaan turhan usein mittasuhteitaan suuremmaksi. Ohjaaja Teemu Nikki ja tuottaja Jani Pösö ovat käsikirjoittaneet yhdessä uusimman elokuvansa Nimby (Not In My Backyard), joka paneutuu pienen paikkakunnan kuppikuntiin.

Elokuva kaasuttaa heti alkuunsa liikkeelle vauhdilla. Pakolaistaustaisen Katan (Almila Bagriacik) vanhemmat ovat tulossa kylään, eikä hän ole valmis tulemaan kaapista ulos ja kertomaan asuvansa tyttöystävänsä Mervin (Susanna Pukkila) kanssa vanhempiensa omistusasunnossa. Hetken väittelyn jälkeen molemmat päättävät tulla kaapista ulos Mervin viedessä Katan kahville omien vanhempiensa luokse pikkupaikkakunnalle Lämsään. Lämsässä on käynnissä Rajat kiinni -mielenosoitus, ja Katan bongattuaan tilanne alkaa paikkakunnalla vyöryä lumipallon lailla sitoen yhteen uusnatsit, pakolaiset, seksuaalivähemmistöt ja eri uskonnot.

Monesti suomalaisissa elokuvissa, jotka tähtäävät maailmanmarkkinoille, Suomi pyritään esittämään sympaattisena ja rauhallisena paikkana, jossa loppuviimein moni yhdistyy samaksi hengenheimolaiseksi eri taustoistaan huolimatta. Tästä tuoreimpina esimerkkeinä toimivat Hevi Reissu (2018) ja Aurora (2019), joissa käsitellään osittain samankaltaisia teemoja hyväksynnästä ja toiseuden tuntemuksista. Nimby kuitenkin heittää teemat päälaelleen esitellen nimenomaan Suomen rumimmat puolet ja kuinka suvaitsematonta suvaitsevaisuuskin voi olla.

Elokuvassa vilisee teemaa toisen perään, jotka kaikki nivoutuvat yhteen ahdistuksen myötä. Käsitellään ahdistusta maahanmuutosta ja pakolaiskeskuksista, minkälaista on tulla kaapista ulos puolin ja toisin, pitääkö Suomessa puhua suomea, ja voiko toista ymmärtää kielimuureista ja kulttuurieroista huolimatta. Elokuva osoittaa hyvin sen turhan tosiseikan, että viha synnyttää väkivaltaa, joka kostetaan väkivallalla. Näin voiman kiero kierre on valmis, eikä siitä ole helppoa päästä eroon jokaisen osapuolen oikeuttaessa oman pahan olonsa.

Yksi elokuvan nautinnollisimpia puolia on hahmojen projisoinnin vastakkainasettelut. Tähän käytetään tehovoimana jaettua ruutua, joka erottaa vastapuolet ja väärinymmärrykset toisistaan. Tapa on toimiva, eikä sitä lypsetä liikaa vaan maltillisesti elokuvan edetessä. Mieleenpainuvimmaksi jää Katan ja Mervin erottaminen riidan päätteeksi ruutujaolla.

Toinen loistava esimerkki vastakkainasetteluista löytyy pakolaispoliitikko Farrah Mohsenin (Leila Abdullah) ja uusnatsien johtajan Artsin (roolin erinomaisen epävakavasti vetävä Matti Onnismaa) eroavaisuuksista. Pakolaispoliitikko on varakas ja sujuvasti saksaa puhuva nainen, kun taas uusnatsien johtaja on suomalainen juntti, jonka kehno saksan kielen taito selkeästi perustuu Mein Kampfin siteeraamiseen. Tästä asetelmasta olisi voinut lypsää irti vielä enemmän.

Nimby joko naurattaa tai vihastuttaa. Tylsä se ei missään nimessä ole, ja se tulee luultavasti jakamaan mielipiteitä. Nikin ja Pösön elokuva on onnistunut sen herättäessä paljon tunteita. Satiiri on vahva, ja se onnistuu keskittymällä nimenomaan asioiden kirjaimellisesti ottamiseen ja siihen, miten omat mielipiteet ovat oikeutetumpia kuin toisen, vaikka pohjimmiltaan oltaisiinkin samaa mieltä. Hyväksyntä on hankalaa, mutta niin näyttää olevan edes toisen sietäminen. Meitä on moneen junaan, ja joskus on hyvä vaihtaa vaunua, jos vieruskaveri ei miellytä. Matkanteko yhdessä samaan suuntaan onnistuu niinkin.