Kummelin Jackpot valkokangas

Suomalaisessa viihteessä sketsihuumorilla on ollut aina sijansa. Kansanläheinen komiikka on kummunnut kommelluksista ja herrasväen kotkotusten naureskelusta. Tässä perinteessä Kummeli on hiihtänyt Reino Helismaan ja Spede Pasasen auraamalla ladulla, vaikka ryhmän huumori on tyyliltään ollut selkeän omintakeista. Puupään ja Uunon kaltaisten soolosankarien sijaan tamperelaiset ovat pelanneet laajan värikkäällä hahmokaartilla.

Hullunkuristen henkilöiden ja tilannekomiikan varaan rakennettu huumori ei ole ollut liiemmälti huudossa viime vuosina. Television puolella Kummelin jälkeen vain Pulkkinen on jättänyt yhtä lähtemättömän jälkensä suomalaisen töllöviihteen historiaan. Studio Impossiblen kaltaiset yritykset kuitenkin todistavat, että sketsihuumoria ei ole ainakaan vielä kokonaan kuopattu. Valkokankaalla komiikan kampi on ollut pahemmin ruosteessa ja hurtti perushauskuus on kangistunut hupsuttelevaksi ihmissuhdehassutteluksi. Tähän puuduttavuuteen reipas naururuiske on kaivattua voitelua.

Jackpot on kolmas Kummeli-elokuva. Kokonaisuutena se on edeltäjiään, Kummeli Stories (1995) ja Kummeli Kultakuume (1997), eheämpi. Vaikka henkilögalleria on edelleen laaja ja sivupolkuja tallotaan tarmokkaasti, niin nyt mukaan on saatu toimivaa draamaa ja järjellistä juonenkuljetusta.

Tarinan päähenkilö Pera (Heikki Silvennoinen) on elämässä kolhuja saanut kaveri, joka yrittää vihdoin laittaa asiansa järjestykseen, tosin vaihtelevalla moraalilla ja menestyksellä. Humppapumpun vokalistina Pukamajenkkaa laulaen ja tauolla bingoa pelaten ei kerry euroja, joilla voisi kustantaa tyttären luistelumatkan Kanadaan. Eikä imuria kaupittelemallakaan kostu kuin uusi naisystävä. Onneksi veikkaamalla voi voittaa.

Vaikka vakavaa analyysiä suomalaisesta luuseriudesta ei pidä odottaakaan, niin tarkkanäköisesti Kummeli tiivistää jotain kovin oleellista meikäläisestä sielunmaisemasta. Tyhjälle parketille Dannyä lämmittelevän kvartetin riimeissä raikaa yksioikoisuudessaan sivaltavia oivalluksia:

Jos alkaa pännii, niin vedä känniin. Jos joku morkkaa, niin pullo korkkaa. Jos oikein mokaa, sun täytyy dokaa. Vedä silloin pelti kii. Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä. Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä. Tajuan kaiken, maksan kaiken, mimmit mua haluaa. Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä.

Teräväkin huumorinmiekka voi olla lempeä ja hyväntahtoinen. Jackpotin monenkirjavat henkilöt ovat omilla tavoillaan sympaattisia ja samaistuttavia, eikä Kummelin tarkoitus ole selvästikään ollut harjoittaa osoittelevaa pilkantekoa. Ja kun navan alle mennään, niin sinne mennään reilusti ja suoraan.

Osuvaa ja raadollista huumoria voi viljellä luisumatta törkyaumaan ja olematta siltikään edes liian kiltti. Tyylin hallinnassa lienee niksinsä tässäkin lajityypissä. Omassa sarjassaan Kummelin Jackpot on onnistunut ainakin sujuvuuden, naurattavuuden ja humaaniuden asteikolla, ja voiko tällaista komediaa muulla tavoin edes arvottaa. Koivusalon, Kokkosen, Paasilinnan ja Pasasen tuotosten pitkässä juoksussa Kummelin tekemiset kirivät kevyesti kalkkiviivan yli voittajina.

Tää biisi jää soimaan sun päähän. Tää biisi jää soimaan sun päähän. Tää biisi jää soimaan sun päähän. Eikä lähde sieltä milloinkaan pois.

Ja se jää.