Caught Stealing valkokangas

Emme useinkaan osaa arvostaa elokuvaa verrattomana tiimityön ihmeenä. Taideprojektina se on hillittömän laaja, vaikka auteur-ihannointi ja tähtien tuijottaminen hämäävät usein katseen pois juuri projektin monialaisesti jakautuvasta tekijyydestä. Erityisesti ohjaajan tehtävää tarkastellaan usein kovin oudolta kantilta. Hänet nähdään usein enemmän luovana velhona kuin monien itsenäisten taiteilijoiden panosta kokoavana laivan kipparina.

Siksi hyvään elokuvaan ja erityisesti hyvään ohjaajaan kuuluu oma mystiikkansa. Onhan aika selittämätöntä, miten yksi ihminen kultivoi kymmenien ja satojen ihmisten työpanoksesta jotain yhtenäistä ja tunnistettavaa. Se ei voi tapahtua vahingossa, muttei myöskään täysin loogisesti. Jotain taikaa siinä on. Taika voi kuitenkin vaihtua kiroukseksi varoittamatta.

Nostetaan sitten kissa pöydälle: tapaus Darren Aronofsky. Epätasaiseen tahtiin työskennellyt kiistelty mutta kiistattomasti kiinnostava ohjaaja osoitti vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä poikkeuksellista osaamista. Tästä saimme palkinnoksi sellaisia merkkiteoksia kuin Unelmien sielunmessu (Requiem For A Dream, 2000) ja The Wrestler (2008). Näistä saavutuksista on toki vierähtänyt jo tovi. Aronofskyn edellinen kokopitkä, kolmen vuoden takainen The Whale (2022), oli vaikea mieltää saman mielen tuotokseksi. Toivottomuudella mässäilevä kertomus ylipainoisesta miehestä oli valovuosien päässä ohjaajan huippuvireestä. Aiemmin innovatiiviset keinot tuntuivat kerrassaan ontoilta.

Ehkä tarvitaan vain vähemmän toivoton käsikirjoitus. Aronofskyn uusi elokuva, Caught Stealing, on yksinkertaisimmillaan kuvailtuna mitä klassisin MacGuffinin ympärille rakentuva väärä mies -tarina. Hank (Austin Butler) on menneisyyden vainoama entinen baseball-lupaus, joka ajautuu keskelle gangsterien bisneksiä.

Suoraviivaisesti esitettynä elokuvan merkityksellisten tapahtumien kertominen tuottaisi paperinohuen lyhytelokuvan. Tämän peittämiseksi on käsikirjoitus täynnä epäoleellisia sivuhahmoja, ei mihinkään johtavia kohtauksia ja käänteitä käänteiden perään vailla järkeä. On hyvä tässä kohtaa tehdä selväksi, että Charlie Hustonin oman romaaninsa pohjalta askartelema käsikirjoitus on alusta loppuun katsojaa tyhmempi annos sekametelisoppaa.

Järjen puute on yksi asia, sen lisäksi Caught Stealing on myös vailla omaa tyyliä. Hektinen ja väkivaltainen rahajahti lain molemmilla puolilla New Yorkissa vaikuttaa Hiomattomien timattien (Uncut Gems, 2019) viivojen päälle maalatulta. Nyt tarinassa esiin nouseva urheilujoukkue on Boston Celticsin sijaan San Francisco Giants, joskaan tällä kertaa se ei ole kuin yritys tuoda jotain tarttumapintaa Hankin köykäiseen hahmoon.

Toisaalta taas karkeiden stereotypioiden yhdistäminen petosten vyyhtiin ja väkivallan sekoittaminen yritettyyn huumoriin käy lähellä Guy Richien maneereja. Molemmilta osin tämä on ala-arvoinen jäljitelmä. Jos kyseessä on uskollinen adaptaatio alkuperäistekstistä, ei näitä samankaltaisuuksia voi täysin pistää Hustonin piikkiin, mutta tekemättömäksi niitä ei mitenkään saa.

Teknisesti ei ole paljoa sanottavaa. Rakeisella kuvalaadulla on yritetty tavoittaa kai nostalgian tuntua, riisuttujen värien kera se on katsetta vastustavan ruma kuontalo. Austin Butler yrittää parhaansa mukaan käyttää karismaansa pelastusrenkaana, hän ei kuitenkaan omaa riittävää tähtiainesta tehdäkseen Hankista välittämisen arvoista. Muut suoritukset vaihtelevat yhdentekevästä tahattoman koomiseen – Bad Bunny on ehkä jopa huonompi näyttelijä kuin muusikko, ja kenenkään ei pitäisi enää antaa hänen varastaa tilaa oikeasti lahjakkailta ihmisiltä.

Laskee Aronofskyn aikansa suuruuksien joukkoon tai ei, tämä alennustila on silti poikkeuksellinen. Caught Stealing ei ole huti hyvällä yrityksellä tai liian kunnianhimoinen haukkaus – se on läpikaupallinen, intohimoton, kerta kaikkiaan vailla merkitystä seilaava turhan ja laimean väkivallan sekä sitäkin ponnettomamman huumorin paatti. On parempi, jos Aronofsky jättää hetkeksi taiteellisen merenkäynnin muille.