Mistä utopia muodostuu?

Utopia on filosofian saralla vanha ja monessa mielessä kulunut käsitys. Platonin teoksessaan Valtio kuvaama yhteiskunta aloitti utopistisen maailman kaavailun jo antiikin Kreikan aikana, kun taas Thomas Moore loi vuonna 1516 teoksellaan Utopia näkemyksen tasa-arvoisesta ja yhteisomistuksella toimivasta saaresta vaikuttaen 1800-luvun aatteiden kehitykseen sosialismin muodossa. Utopia oli merkittävä elementti 1700- ja 1800-luvun muuttuvan maailmankatsomuksen myllerryksessä aina 1900-luvun alkuun asti. Ajatus ihanneyhteiskunnasta, jossa kansat kehittävät yhteisymmärryksessä maailmaansa eteenpäin kadotti merkityksensä lopulta 1900-luvun aikana maailmansotien raakuuksien johdosta. Utopia on kadonnut varteenotettavana poliittisena ideana, eikä sen mielikuvituksellinen tyyli sovi nykyaikaisiin konkreettisiin ja monimutkaisiin valtiomuotoihin. Francis Ford Coppola haastaa tämän näkemyksen viimeisimmällä elokuvamammutillaan Megalopoliksella (2024).

“Minä uskon Amerikkaan.” Näillä sanoilla Francis Ford Coppola aloitti kuuluisan läpimurtoelokuvansa Kummisedän (1972). Elokuvan, jonka trilogiaksi muodostunut ikoninen sarja kuvasi uraauurtavasti amerikkalaisen unelman varjopuolia rikollisuuden ja korruption kynsissä sekä aloitti kunnolla Coppolan pitkän Hollywood-taipaleen. Heti toisen Kummisedän jälkeen ilmestynyt Keskustelu (1974) teki Yhdysvaltojen hallinnon kommentaarin entistäkin rohkeammin olemalla revittelevä kuvaus tiedustelupalvelujen moraalisesta rappiosta. Keskustelun jälkeen ilmestynyt legendaarinen Ilmestyskirja. Nyt (1979) otti käsittelyyn vielä keskustelua radikaalimman kommentin nostamalla pöydälle Vietnamin sodan kauhut. Coppola on läpi uransa käsitellyt Yhdysvaltoja kriittisesti, mutta siitä huolimatta ihmisenä huokuu optimismia. Mistä siis juontuu Coppolan toivo ihmisyyttä kohtaan, kun hänen uransa lähes kaikki tärkeimmät elokuvat esittävät juuri ihmisyyden nurjat puolet?

Megalopoliksen kehitys alkoi Coppolalle erittäin haasteellisessa elämäntilanteessa, jolloin hänen taiteilijuutta ja vanhaa Hollywoodin studiojärjestelmää mukaileva tuotantoyhtiönsä American Zoetrope oli konkurssin partaalla. Coppolan vuonna 1981 julkaisema neovalojen täyttämä musikaali Suoraan sydämestä floppasi maailmanlaajuisesti ja Coppolan niin innokkaasti työstämä ajatus elokuvantekijöihin uskovasta tuotantoyhtiöstä oli kaatunut. Lehdistö loi tilanteesta häpäisevän kuvan, jossa liian korkealle taivasta kurkottava Coppola nähtiin lähes marttyyrin valossa. Tuo kohtalo leimasi Coppolaa läpi myöhemmän elämänsä muodostuessaan jo suorastaan Coppolan elokuvien tavaramerkiksi. Hänen ideansa on nähty kerta toisensa jälkeen niin kunnianhimoisina, että niiden toteuttamisesta muodostuu jo oma pieni utopiansa. Coppola menetti oman utopiansa täydellisestä tuotantoyhtiöstä 1980-luvun alussa ja jakeli seuraavien vuosien aikana toistuvasti uuden projektinsa Megalopoliksen ideaa. Elokuvaa ei kuitenkaan saatu monista yrityksistä huolimatta pitkään aikaan tuotantoon, jolloin projekti alkoi näyttäytyä jo mahdottomalta, kunnes yllättäen 2020-luvun alussa rattaat lähtivät jälleen rullaamaan. Coppola lähtisi käsittelemään utopiaa istuttamalla tarinan tulevaisuuden Amerikkaan. Minkälainen Coppolan Amerikan utopia on?

Elokuva vie katsojansa heti alusta alkaen keskeisten kysymystensä äärelle, eli Amerikan hallinnon ja antiikin Rooman kaatumisen risteyttämiseen. Voivatko kaksi toisistaan eriävää aikaa ja valtiota hukkua saman ongelman äärelle? Seuraavaksi näemme Adam Driverin esittämän arkkitehdin Cesar Catilinan astuvan elokuvan kuvaaman fiktiivisen kaupungin “New Romen” taivaisiin Chrysler Buildingin yläkerroksissa. Hän pysäyttää ajan jokaisen alhaalla ajavan auton jumiutuessa paikoilleen, kunnes sormiaan napsauttamalla herättää ajan jälleen kiertämään. Coppola tuntuu esittävän alkukohtauksella saman tien elokuvan teesin, eli ajan merkityksen yhteiskuntien rakentamisessa. Miten paljon aika vaikuttaa päätöksiimme, vai voimmeko irrottautua menneestä ja katsoa puhtaasti tulevaisuuteen.

Tarina seuraa Cesarin pyrkimyksiä luoda yhteinen, tasa-arvoinen ja turvallinen yhteiskunta Megalopolis kehittämänsä aineen Megalonin avulla, joka voi muodostaa tyhjästä fyysisiä objekteja. Giancarlo Espositon esittämä pormestari Franklyn Cicero vastustaa kovin sanoin Cesarin aikeita ja luottaa liberaalien ja vallankumouksellisten suunnitelmien sijaan konservatiivisiin tottumuksiin. Nathalie Emmanuelin esittämä Ciceron tytär Julia aloittaa yllättäen suhteen Cesarin kanssa, joka sekoittaa entisestään kahden eri ääripään välistä taistelua. Lisäksi valtataistelua mutkistaa Jon Voightin esittämä politiikkaa korruptoiva varakas pankkiiri Hamilton Crassus III ja Shia LaBeoufin esittämä Cesarin mahtaileva sukulainen Clodio Pulcher, joka yrittää ottaa Megalopoliksen idean omaan hallintaansa propagandan keinoin.

Vaikka elokuvaa kuvaillaan usein todella hajanaiseksi ja rikkinäiseksi sekamelskaksi, ensimmäinen tunti on yllättävän eheä ja selkeä kokonaisuus. Yleisesti läpi elokuvan Coppola ei niinkään halua kertoa meille vain tarinaa, vaan esittää ennen kaikkea ideoita. Elokuva etenee taustamonologin siivittämänä, jonka filosofiset lainaukset ruokkivat elokuvan tapahtumia. Lainaukset eivät niinkään yritä selittää meille tilanteiden tarkoituksia, vaan asettaa meidät oikeaan mielialaan. Elokuvan nimen kyljessä komeileva faabeli mukailee elokuvan tyyliä osuvasti ja ohjaa katsojan odotuksia elokuvaa kohtaan. Faabelin tarkoituksena on kuvata yhteiskuntaa moraalisen opetuksen muodossa, jonka maailma on puettu usein hyvin pessimistiseksi.

Megalopolis kuvastaa maailmansa faabelin tavoin kyynisesti. Raha ja valta muodostavat kansalaisten vaikutusmahdollisuudet köyhempien jäädessä rikkaiden rehvastelun ulkopuolelle. Hahmot keplottelevat tiensä vallan äärelle rahalla ja valheilla, mikä koskee varakkaiden miesten lisäksi myös naishahmoja. Elokuvan maailma on pohjimmiltaan sukupuoleen katsomatta mätä, mutta sisältää myös harmaita alueita. Kukaan elokuvan hahmoista ei ole yksinkertaisesti hyvä tai paha, vaan sekä Cesarilla, että Cicerolla on omat tarkoituksensa.

Vaikka Megalopoliksen syntyprosessi kesti vuosikymmeniä, elokuva onnistuu olemaan hämmästyttävän hyvin ajan hermoilla. Voiko olla, että Coppola tahallaan muutti alkuperäistä ideaansa sopivammaksi nykypäivän Yhdysvaltoihin vai voivatko yhtäläisyydet olla todella vain sattumaa? Polarisaatio repii elokuvan kansalaisia kuin johtajia kahtia: pankkiirien ja elektroniikka-miljardöörien näkemykset ohjaavat hallinnon suuntaa ja propaganda antaa jalansijaa tehtävilleen kykenemättömille nousukkaille. Coppola palkkasi näyttelijöitä poliittisesti niin vasemmalta kuin oikealta, eikä halunnut sitoa elokuvaa edustamaan vain tiettyä poliittista ideologiaa. Megalopolis ei ole kunnianosoitus demokraateille vaan ennen kaikkea ihmisyydelle.

On helppoa nähdä, miksi Megalopolis osoittautui julkaisunsa aikaan niin monelle lähes hävettävänä pettymyksenä. Paikoitellen elokuva loistaa kommentoidessaan Yhdysvaltojen konsumerismia, viihdeteollisuutta ja poliittista polarisaatiota, mutta toteutus on usein hyvin liioiteltua ja itsetietoista. Toisinaan elokuvan satiiri on huvittavaa ja kekseliästä, mutta monesti se hukkuu elokuvan yllä liitävän absurdiuden alle. Elokuvan tyylistä muodostuu hyvin pinnallinen, ja paremman termin puutteessa hieman hupsu. Yhteiskunnalliset luokkaerot kuvataan erittäin yksinkertaisesti, kun köyhemmät joutuvat katselemaan rikkaiden juhlimista kaltereiden takaa, dialogikohtaukset tuntuvat paikoitellen parodialta tökerön hahmodynamiikkansa takia sekä taustamonologi kliseiseltä ja paikoitellen irrationaaliselta.

Pohjimmiltaan elokuva toki seuraa Cesarin ja Julian kehittyvää suhdetta ja valtataistelua Cesarin ja Ciceron välillä, mutta sen tyyli ei ole rakennettu millään saralla puhtaasti tarinankerrontaa palvellakseen. Elokuva on enemmänkin useiden eri ideoiden muodostama palapeli, joka haluaa katsojan poimivan näkemyksiä eikä niinkään hakemaan tapahtumista rakenteeltaan ehjiä. Samalla kun elokuva osittain muistuttaa tarinaa, se hyppää erityisesti toisella puoliskollaan myös kokeellisiin ulottuvuuksiin, joiden yhteistörmäys tekee kokonaisuudesta hieman lattean. Sikäli elokuva edustaa esimerkiksi Jodorowskyn ja Tarkovskyn kaltaista kokeellista ja tarinankerronnallista elokuvaa yhdistävää tyyliä, mutta blockbuster-elokuvaksi puettu ulkokuori hinkkaa toistuvasti tätä vastaan.

Elokuva on täynnä intertekstuaalisia viittauksia, jotka antavat katsojalle hieman vihjeitä sen taustoista. Cesar Catilina ei suinkaan viittaa ainoastaan Rooman kuuluisaan keisariin vaan myös poliitikko Lucius Sergius Catilinaan, jonka Rooman senaatin vastaiset vallankumoukselliset ajatukset ajautuivat kuuluisan Rooman konsulin ja kirjailijan Marcus Tullius Ciceron kukistamiksi. Elokuvan konflikti juontaa juurensa tosimaailman historiaan, jonka kautta elokuva haastaa katsojan pohtimaan historian toistoa ja painoa yhä tämänkin päivän politiikan keskellä. Coppolan omin sanoin Catilina viittaa myös useisiin nykyajan taiteilijoihin, kuten Walter Gropiukseen. Cesarin hahmon voi nähdäkin monessa mielessä juhlistuksena taiteilijuudelle politiikan vastapainona, mitä jylhät otokset Cesarista Chrysler Buildingin katolla säväyttävästi ilmaisevat.

Coppola on aina tunnettu humanistina, joka näkee ihmisyyden liekin yhteiskunnan yläpuolella ja Megalopolis tekee tuon kaikista hänen elokuvistaan selvimmäksi. Elokuvan pääasiallinen tarkoitus on juhlistaa ihmisyyttä korruption ja yhteiskuntaluokkien maailmassa.

Joten miten utopian saa rakennettua nykypäivän Yhdysvalloissa?

Monimutkaisten juonikuvioiden, osittain irrationaalisen tyylin, kiirehdityn rakenteen ja filosofian takana Coppola tuntuu ennen kaikkea heittävän pallon katsojalle. Utopiaa ei voi välttämättä perustaa tosimaailmassa, mutta voimme olla ystävällisiä toisillemme ja kunnioittaa ihmisyyttä. Coppola ei välttämättä pyri kertomaan miten meidän pitäisi suunnata utopiaan, vaan miten suunnata parempaan maailmaan nimenomaan yhteiskuntamme sisällä.

Elokuvan keskelle hyppäävä kohtaus, jossa Cesaria haastatellaan utopiastaan. tuntuu monella tavalla elokuvan avainkohtaukselta. Se rikkoi neljännen seinän osassa teatteriesityksistä, kun teatteriin astuva työntekijä kysyi kankaalla istuvalta Cesarilta kysymyksen, johon itse kankaan hahmo vastasi. Suomen teattereissa oikeaa työntekijää ei nähty, mutta elokuvan kuvasuhde kukistui kankaan alapuolelle ja kotiteatteriversio muuttaa kohtausta lisäämällä teatterissa istuvan haastattelijan kuvan eteen seuraamaan teatterin kankaan tapahtumia kuvan sisällä. Kohtauksessa Cesar pitää katsojalle elintärkeän puheen.

“Ei ole mitään syytä pelkoon, jos rakastaa tai on rakastanut. Se on pysäyttämätön voima. Sitä ei voi särkeä. Sillä ei ole rajoja. Se on meidän sisällämme ja ympärillämme ja kantaa läpi aikojen. Sitä ei voi koskettaa, mutta se ohjaa jokaista valintaamme. Mutta meillä on velvollisuus esittää kysymyksiä toisillemme. Mitä me voimme tehdä? Onko tämä yhteiskunta, jossa elämme, ainoa, joka meille on tarjolla? Ja kun esitämme näitä kysymyksiä ja keskustelemme asioista jo se itsessään on utopia”

Megalonista rakennettu utopia viittaa taiteen välttämättömyyteen yhteiskunnassamme. Cesar on hahmona taiteilijuuden ruumiillistuma ja suhde Juliaan viittaa rakkauden merkitykseen muuten riitojen ja vastakkainasettelun täyttämässä maailmassa. Cesarin sanat puhuvat elokuvan puolesta, josta voimme poimia tämän faabelin moraalisen opetuksen. Näkemys itsessään ei ole filosofian saralla suinkaan uusi, mutta ajaton ja kestävä. Maailmassa on paljon pahaa, mutta yhteisymmärrys ja etiikka antavat meille mahdollisuuden mennä eteenpäin. Platonin ideaoppi kuvaa käsityksen ideoista kaiken todellisen aineellisen materian yläpuolella, jolle megalon materiana toimii oivallisena vertauskuvana. Megalon on aineena haastava ymmärtää, mutta sen perinpohjainen tarkoitus on kertoa ideoiden arvosta kaiken fyysisen yläpuolella. Jos meillä on idea tasa-arvoisesta maailmasta, käsillämme jo on periaatteessa utopia.

Megalopolis on kokonaisuutena monilta osin sekalainen ja yltäkylläinen, mutta sen kantava idea on hohtava, helposti havaittavissa oleva ja ennen kaikkea tärkeä. Coppola herättelee nykypäivän järisevän maailmanrauhan lietsomia katsojia näkemään omat mahdollisuutensa paremman maailman puolesta avaamalla portin mielettömään ääriversioon tämän päivän maailmastamme. Se liittää yhteen Coppolan elokuvien keskeiset teemat ja kaikkein tärkeimpänä elokuvallisen tyylinsä, joka edelleen vuonna 2024 aiheutti risteäviä reaktioita. Taide on kaikki kaikessa. Se on jotain mikä muilta eliöiltä puuttuu, joka tekee meistä ihmisistä ainutlaatuisia. Utopian ei tarvitse nojata konkreettiseen materiaan, vaan sen idea on tärkein, jonka jokainen meistä yksilöistä voi poimia. Utopia ei ole kuollut, se on vain väärinymmärretty.