Rakastunut Shakespeare kotikatsomo

Rakkauselokuva on vaikea laji. Ja ihmekös tuo. Luonneheikoilla elokuvantekijöillä kun näyttää olevan suunnaton ja ylitsepääsemätön kiusaus tunkea katsojaparan pikkupäähän uskomaton velli ylitsevuotavaa tunnepuuroa, jota usein täydennetään mukahauskoilla pikku komediallisilla sivupotkaisuilla yhden tai parin hassunveikeän henkilöhahmon kautta. Ja jotta yliannostettua puuroa syljeskelevällä maksavalla elokuva-asiakkaalla ei olisi turhaa aikaa pyyhkiä rinnuksiaan, hänet pakotetaan viihtymään toinen toistaan hiotumpien ja valmiiksi pureskeltujen tarinoiden uhrina.

Tokihan tämä on ymmärrettävää. Elokuvasalien ulkopuolelta alkaa elämä, ja sitä ei tavallinen keskinkertainen elokuva-alan halonhakkaaja tavoita. Ihastuminen, rakastuminen ja rakkaus ovat koko hulabaloon kokeneelle sen luokan täystyrmäys, että ei voi mitään sille, jos viimeaikaiset valkokangastunnemaalailut tuntuvat lapsellisilta hölynpölyn pölhöilyiltä. Kun rakastunut muutenkin käyttäytyy ympäristönsä suureksi riemuksi kuin juopunut posetiivarin apina, niin miksi minun pitäisi nauttia siitä samasta leperryksestä elämää suuremmassa formaatissa ja vieläpä maksaa siitä.

Rakastunut Shakespeare ei tuo tähän asti nähtyyn millään tasolla mitään uutta. Aihekin on muodikas, onhan elokuvan aiheena tuo britti-imperialismin myötä maailmankirjallisuuden klassikoksi nostettu runosukka, jonka teelmyksiä ovat viimeaikoina ihan vakavastikin otettavat elokuvatekijät taiteellista krediittiään nostaakseen valkokankaalle kuvanneet. Nyt voi jo luoda kokonaisvaltaisen katseen ja todeta olevansa edelleen sitä mieltä, että John McTiernanin Last Action Heron Hamlet-tulkinta on jos nyt ei aivan asiantuntevinta niin ainakin viihdyttävintä Shakespeare-kuvastoa tähän asti.

Runoniekkamme (Joseph Fiennes) on elokuvan alkaessa pahassa luovuusummetuksessa, josta helpotuksen voisi tuoda vain nainen, joku todellinen muusa, joka herättäisi sulkakynän lentoon ja tuottaisi vapautuksen hymyn sankarimme kalpeille kasvoille. Ja kun sellainen (Gwyneth Paltrow) vihdoin löytyy, hän on tietenkin paremmasta suvusta ja siksi paremman suvun niljakkeelle varattu. Suolana haavassa kirveltää vielä teatteriesityksen kiihkeä valmistelu, jota ei mitenkään auta päälle tulevat velkojat, kilpailevat teatteriryhmät eikä ajan tiukka ja ahdasmielinen moraali. Seuraa tukahdutettuja tunteita, rakkauden nautintoa ja kiihkoa sekä tietenkin menetyksen syövyttävää tuskaa.

Eli luvassa on siis koko elokuvaromantiikan kulunut ja moneen kertaan kierrätetty tunnekartasto tuttuun tapaan jyystettynä. Tämä ei sinänsä kiusaisi, jos Rakastuneessa Shakespearessa olisi edes pari asiaa kunnossa. Ensinnäkin draamana se on tylsä. Se johtuu pääasiassa siitä, ettei sankariparin rakkauden anneta syntyä, kehittyä eikä kasvaa. Elokuvasta puuttuu täydellisesti se pirullinen ja levoton epävarmuus ja tietämättömyys, mikä väistämättä kuuluu kahden ennestään toisilleen tuntemattoman ihmisen kohtaamiseen. Tarinalla on pahuksen kova kiire saada parimme samaan sänkyyn, ja sitten loppuaika pähkäillään jonninjoutavissa kiemuroissa. Eli elokuvasta puuttuu sähkö sekä draamallinen jännite.

Toiseksi, osansa vastuusta saavat näyttelijät. Joseph Fiennesin kaltainen kalpeanaamainen söpöllä leukasängellä varustettu kaunis poika on varmasti muotilehden kannessa viehätys mutta historiallisessa rakkauselokuvassa lähinnä kiusallinen mitäänsanomattomuus. Ripaus ironiaa hahmossa voisi tuoda edes hieman kaivattua karismaa, mutta kun ei niin ei. Gwyneth Paltrow on niin ikään kaunis katsella, mutta yhtälailla siinä kaikki. Ainoa hahmo, jossa on niin sanottua munaa, on Judi Denchin yhtäaikaa lempeällä ja viiltävällä kyynisyydellä ja armottomuudella tyylitelty Elisabeth I.

Rakastunut Shakespeare tienasi seitsemän Oscaria. En tiedä, miksi. Se tavoittelee suurdraaman asemaa mutta kuihtuu pahaiseksi rakastumisriippuvaisten pahimman nälän vieroitusoirehoidoksi. Se on teknisesti hyvin viimeistelty sekä ansiokkaalla lavastuksella ja ajankuvalla varustettu. Mutta valitettavasti - toivottoman tylsä.

ks. ensi-ilta