Kapteeni Corellin mandoliini valkokangas

Asetelma Kapteeni Corellin mandoliinissa on melkoisen kulunut. On kaunis nainen, jota kaksi luonteiltaan vastakkaista miestä tavoittelevat. Ja sodan melskeet hautaavat taas alleen suuren rakkauden. Brittiohjaaja John Madden on tehnyt pehmustettua viihdettä, omaperäisyyttä on turha hakea. Mutta kyllä elokuvasta tiettyä imuakin löytyy, näyttäähän se ihmiset äärimmäisten olosuhteiden paineissa. Kuva on komeaa ja aistillista, käänteet dramaattisia ja suuria tunteita virittää osuva musiikki. Pelastava enkeli on kuitenkin intohimoisesti eläytyvä Penélope Cruz, joka ottaa näyttämön haltuunsa aina kun saa tilaisuuden. Turhan usein hänet kuitenkin jätetään surevan naisen passiiviseen osaan. Kiinnostavaa olisikin ollut kirjoittaa vaihteeksi sodan jalkoihin jäävälle naiselle keskeinen rooli.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu brittiläisen Louis de Bernières’n samannimiseen romaaniin, josta heti ilmestysvuonna 1994 tuli myyntimenestys. Näyttämönä on lumoava kreikkalainen Kefallonian saari toisen maailmansodan kynnyksellä. Vuonna 1940 saaren neito Pelagia (Penélope Cruz) kihlautuu yksinkertaisen kalastajan Mandrasin (Christian Bale) kanssa. Seuraavana päivänä mies lähtee mantereelle sotimaan italialaisia vastaan. Pelagia jää kaipaamaan rakastettuaan ymmärtävän lääkäri-isänsä (John Hurt) ja tulevan anoppinsa (Irene Papas) tukemana. Kun italialaiset miehittävät saaren, astuu kuvioihin kapteeni Antonio Corelli (englantia hupaisasti italialaisittain vääntävä Nicolas Cage), joka rakastuu kreikattareen.

Elokuvan suurin ongelma on siinä, ettei se pysty tyydyttävästi tasapainottamaan kahta suurta teemaansa: sotaa ja rakkautta. Toinen heikkous on henkilöhahmojen ilmeettömyys. Naisen ei ole vaikea tehdä valintaansa, kun vastakkain ovat mandoliinin konekiväärin sijaan valitseva herkistelevä Corelli ja mahtipontinen patriootti Mandras. Jälkimmäinen kun uhraa itsensä ja rakkautensa isänmaan vuoksi. Alkujäykistelyn jälkeen Nicolas Cage saa kapteeniinsa syvyyttä, eikä vähiten mustien, upottavien silmiensä vuoksi. Christian Bale on kukkoilussaan oikein uskottava. John Hurtin isähahmo jää kliseiseksi etenkin tyttärelleen pitämänsä ällistyttävän lattean rakkausoppitunnin jälkeen. Penélope Cruz tekee ainoana roolinsa alusta loppuun tarvittavalla kiihkeydellä.

En malta olla tekemättä vertausta "Tom Cruisen naisten" Penélope Cruzin ja Nicole Kidmanin välillä, molemmat kun ovat nyt näyttämöillä. Moulin Rougea on kehuttu ylenmäärin ja Kidman hehkuukin siinä ennennäkemättömällä viehätysvoimalla. Cruz jää kyllä hänen varjoonsa, mutta kuinka säteillä säkkimäisessä mekossa pää perunapussihuiviin kiedottuna? Miestensä perässä juoksevaksi vaikertajaksi Cruz ei kuitenkaan nöyrry, hänen kasvoissaan on voimaa ja raskasta viehkeyttä, eikä espanjalaista temperamenttia voi kukaan naamioida.

Elokuvaa ei ole tahdottu sotata liialla etnovärityksellä. Sen sijaan vahvistetaan kansallisia stereotypioita. Yksipuolisiksi jäävät kreikkalaiset katsovat kuinka italialaiset laulavat, syövät ja rakastavat. Saksalaiset puolestaan ovat epäluotettavia ja jäykisteleviä sikoja. Tunkeutujien ja miehitettyjen väliset kulttuuriset erot on häivytetty taidokkaasti ja yksi tarinan kiinnostavimmista teemoista näin mitätöity.

Loppupuolen verinen ja korviavihlovan sotaisa huipennus tuntuu kepeähkön alun jälkeen tympeältä. Oikeutusta tälle koetetaan antaa lopputeksteissä, joiden mukaan elokuva omistetaan saksalaisten teloittamille italialaissotilaille. De Bernières tutki romaaniaan varten lukuisia kirjoja sodanajan tapahtumista saarella, joten osa pohjautuu tosielämään.