Häntä heiluttaa koiraa valkokangas

Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton haluaa jäädä historiaan miehenä, joka muistetaan hänen saavutuksistaan amerikkalaisen yhteiskunnan kehittämiseksi. Pyrkimys päästä historiankirjoihin onkin ollut Clintonin koko toisen kauden politiikan päätarkoitus. Kun ensimmäisen kauden uudistusyritykset epäonnistuivat (kongressi vesitti vaimo Hillaryn johtaman terveydenhuoltoreformin ja Pohjois-Amerikan vapaakauppaliitto vei työpaikat Meksikoon), presidentin tarkoituksena on ollut muistuttaa kansalaisia taistelustaan maan vaalijärjestelmän muutosasiassa. Hänen mukaansa kampanjat maksavat aivan liikaa samaan aikaan, kun varojenkeruu tapahtuu laittomuuksien rajamailla.

Puhe Clintonin perinnöstä on kuitenkin ollut koko ajan varsin vaikeaa Valkoista taloa jatkuvasti tahranneiden skandaalien vuoksi. Presidentin naisseikkailut olivat hyvin dokumentoituja jo hänen kuvernöörikaudellaan, mutta viime aikoina hän on joutunut elämänsä pyöritykseen. Washingtonissa kiertäneiden huhujen mukaan Clinton on harrastanut suuseksiä Valkoisen talon palkattoman harjoittelijan Monica Lewinskyn kanssa.

Täsmälleen samanlaiseen viitekehykseen perustuu 8. toukokuuta Suomen ensi-iltansa saava erinomainen poliittinen komedia Wag the Dog - Häntä heiluttaa koiraa (1997). Liioittelematta voidaan sanoa, että leffan kuvaus USA:n pääkaupungin poliittisesta kulttuurista ei ole kovinkaan kaukana todellisuudesta.

Yhdysvaltain presidentti on kärähtänyt suhteestaan tyttöpartiolaiseen. Skandaalin peittämiseksi avustajat tuovat paikalle poliittisten sotkujen siivoojan Conrad Breanin (Robert De Niro), joka käynnistää massiivisen mediakampanjan siirtääkseen tiedotusvälineiden huomion muualle. Hän julistaa sodan Albanialle!

Suunnitelmaa toteuttamaan Brean ottaa yhteyttä kuuluisaan Hollywood-tuottajaan Stanley Motssiin (loistava Dustin Hoffman), joka näkee juonessa tilaisuutensa saada vihdoin kauan kaipaamaansa arvostusta filmimaailmassa ("en ole vieläkään voittanut Oscaria, vaikka uusintaversioni elokuvasta Moby Dick kuvasi tapahtumia valaan näkökulmasta ja toi USA:n markkinoilta huikeat 450 miljoonaa dollaria").

Kaksikko masinoi laajan harhauttamisstrategian, joka saakin Washingtonin sopulit kääntämään katseensa kohti pientä takapajuista Balkanin maata, josta kukaan ei tiedä mitään mutta josta jokaisella on enemmän tai vähemmän negatiivinen kuva. Juoni onnistuu, mutta Motssia jää kaivelemaan asian arkalaatuisuus, joka estää häntä esittelemästä maailmalle uransa parasta ideaa…

Huhuilla on tapana vahvistua

Ohjaaja Barry Levinson on luonut hauskan ja peruspuitteiltaan realistisen kuvauksen supervallan pääkaupungin kieroutuneesta ilmapiiristä. Siellä majaansa pitävistä sadoista tiedotusvälineistä ainakin suurimmilla amerikkalaisilla on omat epäviralliset tietolähteensä, jotka jatkuvasti ruokkivat tiedonvälitystä enemmän tai vähemmän vahvistamattomilla huhuilla. Lähes koskaan lähteet eivät anna lupaa nimensä käyttöön, vaan kyse on ns. "syvästä taustatiedosta" (deep background). Asetelma vain lisää poliittista spekulaatiota, kun ei tiedetä, mikä motiivi ko. tuntemattomalla henkilöllä on ollut tiedon vuodattamiseen.

Wag the Dog kuvaa hyvin, kuinka Brean ruokkii mediaa täysin huuhaajutuilla ilman, että kukaan vaivautuu tarkistamaan väitteiden todenperäisyyttä. Ei aikaakaan, kun olematon B3-pommittaja on jo lähetetty Albanian ylle ja ennen tuntemattoman 303-joukko-osaston sotilas on jäänyt ansaan vihollisten linjojen taakse. Nauratti myös kovasti, kun vanha pilviveikko Willie Nelson johti laulajaryhmää "We are the World" -tyyliin uuden hittibiisin levytyksessä. Laulussa luvattiin puolustaa Yhdysvaltain rajoja mihin hintaan hyvänsä vaarallista "rättipäävaltiota" Albaniaa vastaan.

Dialogin alaston voima

Levinson ohjasi Wag the Dogin vaivaisella 15 miljoonalla dollarilla ja kuvaukset kestivät 29 päivää. Elokuvan ansiot ovatkin aivan muualla kuin suureellisissa erikoistehosteissa tai mahtavassa teknologian käytössä.

Wag the Dog on kahden kovan näyttelijän elokuva. De Niro ja Hoffman ovat käytännössä äänessä joka kohtauksessa, eivätkä muut näyttelijät pääse lähituntumaan missään vaiheessa. Ihana Anne Hechekin presidentin sihteerinä kulkee vain mukana ja kuuntelee, kun em. kaksi suurta hallitsevat dialogia.

Muita henkilöhahmoja leimaa myös niiden ilmiselvä viimeistelemättömyys. Wag the Dog menetti viidennen arvostelupallon tämän kirjoittajan silmissä, koska Woody Harrelsonin rooli muka linjojen taakse jääneenä sotilaana ei sopinut ollenkaan elokuvan tunnelmalliseen atmosfääriin. Mitä ihmeen järkeä on ottaa mukaan epämiellyttävä linnakundi, joka vain murahtelee ja hieroskelee muniaan niissä muutamassa kohtauksessa, jotka hänelle on kirjoitettu? Aivan kuin Harrelson olisi tempaistu mukaan kesken Syntyneet tappajiksi - leffan (Natural Born Killers, 1994) kuvausten kenenkään vaivautumatta selittämään hänelle tai Levinsonille, että kyseessä on eri elokuva.

Henkilöt oikeasta elämästä

Washington on läpeensä täynnä kaiken maailman konsultteja ja "tutkimuslaitoksia", jotka pyrkivät, hakeutumalla päättäjien lähipiiriin, vaikuttamaan maan poliittiseen päätöksentekoon. Wag the Dogin käsikirjoittajat Hilary Henkin ja David Mamet ovat tahallaan halunneet kiinnittää asiaan huomiota ja kirjoittaneet henkilöhahmoihinsa piirteitä todellisista henkilöistä.

De Niron Brean on ilmiselvä James Carville, Clintonin kampanjapäällikkö vuodelta 1992 ja maan värikkäin poliittinen kommentaattori, mies, joka puhuu vaikka traktorin käyntiin kokemuksella, jollaista vain syvässä etelässä kasvaneella voi olla. Nykyisin Carville on kunnostautunut haukkumalla järjestelmällisesti kaikki Clinton-kriitikot syyttäen heitä poliittisesta ajojahdista, mukaan lukien oman vaimonsa Mary Matalinin, joka on taasen republikaanien strategeja. Kun Brean puhuu epäluuloisen CIA-agentin (William H. Macy) puolelleen vakuuttaen tälle valesodan välttämättömyyttä, katsojan olo on kuin kärpäsellä Carvillen pariskunnan katossa. Kyseessä on leffan paras kohtaus, mikä jälleen kerran todistaa kaikki suitsutukset De Niron ammattitaidosta tosiksi.

Elokuvassa puhuttu partiotyttö on tietenkin Monica Lewinsky, vaikka produktio valmistui ennen kuin oikea skandaali puhkesi tämän vuoden tammikuussa. Melkoista ajan hermoille osumista siis.

Valkoinen talo -elokuvat

Wag the Dog on ilman muuta parhaimpia viime vuosina valmistuneista presidentti-instituutiota kuvaavista amerikkalaiselokuvista yhdessä Oliver Stonen Nixonin (1995) ohella. Se lyö kirkkaasti laudalta käsittämättömän X-Filesien edeltäjän JFK:n (1991) ja tyhmät Air Force Onen (1997) ja Amerikan presidentin (1995) omalla realistisuudellaan ja käytännön läheisellä käsittelytavallaan.

Seuraava paukku tässä saralla onkin sitten elokuun lopulla Suomeen saapuva Mike Nicholsin ohjaama suurhitti Päävärit (Primary Colors, 1998), joka esittelee naisiinmenevän Jack Stantonin eli Clintonin keskellä vuoden 1992 kiihkeää vaalikampanjaa. Elokuva muuten pudotti vihdoin Titanicin (1997) Amerikan katsotuimman elokuvan paikalta.