Vieras tulevaisuudesta kotikatsomo

Vuosien varrella Barry Levinson on osoittanut pyrkimyksiä tehdä hieman kunnianhimoisempia elokuvia kuin keskitason viihdenikkarit. Hänen onnistumisensa on pitkälti riippunut käsikirjoituksen hyvyydestä tai huonoudesta. Levinsonin tuotteliaisuutta kuvaa hyvin se, että videolla saa samanaikaisesti ensi-iltansa kaksi ohjaajan elokuvaa, Häntä heiluttaa koiraa (Wag the Dog, 1997) ja Vieras tulevaisuudesta. Ensiksi mainittu on kehuttu poliittinen satiiri, jälkimmäinen taas vakavahenkinen tieteiselokuva, joka jäi näytäntökautenaan muiden scifi-hittien jalkoihin.

© 1998 Warner Bros.

Psykologi Norman Goodman (Dustin Hoffman) saa käskyn saapua Tyynellemerelle, jonne on kutsuttu myös muita eri alojen spesialisteja, kuten biokemisti Beth Halperin (Sharon Stone) ja matemaatikko Harry Adams (Samuel L. Jackson). Viiden hengen ryhmä laskeutuu merenpohjaan selvittämään siellä lepäävän aluksen arvoitusta. Kyseessä on avaruusalus, joka on maannut koskemattomana aaltojen sylissä lähes 300 vuotta. Alukseen astuttuaan tutkimusryhmä löytää aluksesta mystisen, kullankeltaisena kirkkaasti hohtavan "pallon". Ryhtyessään selvittämään, mikä pallo on ja mikä on sen tarkoitus, tutkimusryhmä joutuu mukaan yhä omituisemmaksi käyvään tapahtumasarjaan.

Valikoituja otteita tieteiselokuvien historiasta

Vieras tulevaisuudesta edustaa aivan erilaista science fiction -perinnettä kuin Starship Troopersin (1997) tai Men in Blackin (1997) kaltaiset itseironisen sarjakuvahenkiset rymistelyt. Harvinaista kyllä, elokuva kehtaa ottaa itsensä vakavasti. Ehkä juuri siksi perinteinen, jopa kuivakas Vieras tulevaisuudesta tuntuu suorastaan virkistävältä poikkeukselta verrattuna mahtipontisiin ja tehosteiden varassa toimiviin muukalaisspektaakkeleihin. Elokuva perustuu Michael Crichtonin kymmenen vuotta sitten suomeksikin käännettyyn romaaniin. Koska kultasormeksi tiedetyn kirjailijan kynänjälki on siivittänyt monen elokuvan menestykseen, on selvää, että myös hänen vanha tieteisromaaninsa kelpaa käsikirjoituksen pohjaksi. Ja mikä ettei kelpaisi, sillä Vieras tulevaisuudesta kuuluu tieteiselokuviin, joissa tarina ja ajatussisältö nousevat visuaalisia seikkoja tärkeämmiksi. Sellainen on aina hatunnoston arvoista.

Levinsonin elokuvassa pistää ensimmäiseksi silmään se, että se on kuin sitaattikokoelma monista enemmän tai vähemmän tunnetuista tieteiselokuvista. Mystinen pallo tuo mieleen Stanley Kubrickin 2001 - avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey, 1968) monoliitin, ajatus alitajunnasta nousevista hirviöistä Kielletyn planeetan (Forbidden Planet, 1956), päähenkilöiden subjektiivisten kokemusten ja objektiivisen todellisuuden hämärtyminen Andrei Tarkovskin Solariksen. (Solaris, 1972) sekä vedenalainen ympäristö James Cameronin Abyssin (The Abyss, 1989). Science fictionin perinteen kursailemattomassa hyväksikäytössä ei ole mitään pahaa, ovathan elokuvan käsittelemät teemat mielenkiintoisuudessaan osa lajityypin maukkainta ydinmehua.

Valitettavasti mehun puristaminen jää vain Levinsonilta harmittavan keskeneräiseksi. Elokuvan alkuasetelma lupaa jo kutkuttavia hetkiä lajityyppitietoiselle katsojalle: vedenalaiseen tukikohtaan ahtautunut joukko kohtaamassa muukalaista... Kun elokuva sitten vielä muuttuu tavallisesta örkkijutusta kohti laajempia ulottuvuuksia, sen luulisi palkitsevan science fictioninsa tuntevan katsojan toiveet. Valitettavasti palkinto ei ole niin antoisa kuin mitä se olisi voinut olla.

Hukattujen mahdollisuuksien kirjo

Tarinan juonirunko jättää tekijöille lukuisia erilaisia painotusmahdollisuuksia. Suljettuun tilaan pakattujen henkilöiden keskinäisten suhteiden kiristyminen ja olion painostava läsnäolo antaisivat mahdollisuudet tehokkaaseen kauhujuttuun. Toisaalta arvoituksellinen pallo ja sen yhteys päähenkilöiden rajatilakokemuksiin vie kohti syvällisempää pohdiskelua, kohti science fictionin peruskysymyksiä. Vieras tulevaisuudesta ei vain oikein toimi kummallakaan tasolla, ei kauhuelokuvana eikä vakavana tieteiselokuvana.

Ahdistuneen klaustrofobian kuvauksena elokuva on varsin laimea, vaikka tarina mahdollistaisi samantyyppisen hysteerisen kauhukuvauksen kuin mitä John Carpenter ylsi aliarvostetussa mestariteoksessaan The Thing (1982). Henkilöryhmän sisäiset jännitteet eivät avaudu sellaisiksi kuin mitä ne voisivat näin kiehtovassa tarinassa parhaimmillaan olla. Sharon Stonen ja erityisesti Dustin Hoffmanin roolisuoritukset eivät oikein vakuuta. Tuntuu siltä, etteivät tähtinäyttelijät oikein tietäisi, minkätyyppistä elokuvaa ollaan lopulta tekemässä. Positiivisena puolena on tosin se, ettei Hoffmanin ja Stonen suhdetta kuvattaessa sorruta sentimentaalisiin ratkaisuihin. Parin edesmennyt romanssi toimii enemmän tunteiden kiristäjänä kuin uuden rakkaustarinan siemenenä.

Sisällöllisesti elokuva ei nouse sellaisiin korkeuksiin - tai laskeudu sellaisiin syvyyksiin - että siitä kasvaisi suuri tutkielma ihmismielen kypsymättömyydestä omien tunteidensa hallitsemiseksi. Turhien käynnistysvaikeuksien jälkeen elokuvaa vaivaa merkillinen jahkailu, jota varsin pliisu loppuratkaisu entisestään alleviivaa. Hieman rohkeammin ja päämäärätietoisemmin toteutettuna Vieras tulevaisuudesta voisi olla lähes täysosuma. Nyt se jää hyväksi yritykseksi, toimivaksi ja kohtuullisen viihdyttäväksi teokseksi, josta kuitenkin puuttuu se kuuluisa viimeinen silaus. Siitä huolimatta se on huomattavasti parempi elokuva kuin mitä kriitikoiden tylyistä arvioinneista voisi päätellä. Sisältäähän se hienon perusoivalluksen, joka jo sinänsä nostaa elokuvan arvoa: hirviöt tulevat ihmismielestä eivätkä ulkoavaruudesta.