Spice World valkokangas

Aikanaan elokuvia itsestään ovat tehneet mm. Elvis, Beatles ja Pink Floyd. Nämä elokuvat ovat olleet merkittäviä populaarimusiikin voiman ilmentymiä audiovisuaalisessa kulttuurissa. Ne ovat olleet eräitä musiikkivideoteollisuuden syntypilareita - teollisuuden, joka tuhtaa av-popin taikaa MTV:n voimalla 24 tuntia vuorokaudessa miljoonille katsojille. Populaarimusiikin ja ennen kaikkea rockin sykähdyttävyyttä valkokankaalla on ollut vaikea kiistää, kun ajattelee esim. Pink Floydin The Wallia (Pink Floyd The Wall, 1982).

Elokuvan kuin musiikinkin saralle mahtuu vain niin paljon kaikenlaista, että joskus yllättyy niin ettei kykene edes jäsentämään näkemäänsä. Wannabe-hitillään poptaivaan tähteyden ihanuuteen singahtanut tyttöviisikko Spice Girls on tehnyt sen mitä moni pelkäsi ja moni toinen halusi. He astelivat paksupohjaisilla popoillaan suoraan pop-tähteydestä mediailmiöksi: tuotteeksi, joka myy maltaita ympäri maailmaa. Tuon teollisuuden kultasormeilua voi vain ihailla, kun katsoo sen uusinta tuotosta eli "elokuvaa" Spice World / Spice World - the Movie.

Tuotteen kirous ja taika

Spice World on yhtä paljon elokuva, sanan varsinaisessa merkityksessä, kuin esim. Visa Mäkisen tuotokset. Sitä ei ole ohjattu, vaikka tv-sarjoja tuhertanut Bob Spiers on tekeleen ohjaajaksi tunnustautunutkin. Spice Worldissa ei ole alan oppikirjojen mukaan ymmärrettävää juonta tai tarinaa. Siinä ei ole ainuttakaan "oikeaa" näyttelijää, ihmistä, joka osaisi näytellä. Mutta kyseessähän onkin ilmiö, josta on työstetty kadehdittavan menestyksekäs tuote tarkoituksenaan tuottaa rahaa. Mistään Spinal Tapin (This Is Spinal Tap, 1984) rehellisyyden purkauksesta Spice Worldissä ei ole kyse.

Spice-fanit ympäri maailmaa juoksevat varmasti jalkansa alta nähdäkseen jumalattarensa suurelta kankaalta. Ja mikä olisikaan parempaa kuin ihailullaan tyydytetty fani. Varjonsa moisen riistopopin päälle heittää vain sen laskelmoivallisuus. Halpahintaisella budjetilla ja kotivideomaisella toteutuksella kokoon harsittu teelmys ei tarjoa yleisön rahoille vastinetta. Kyseessä on mauttomuuden rajoilla tasapainoileva vitsi, joka kolahtaa puolustuskyvyttömien tajuntaan tyhjänpäiväisellä girlpower-hokemalla.

Olkoon se kritiikin näkemys, mutta populaarikulttuurissahan on aina kysymyksessä myös pinnallisuus: ilmiöstä tuotteeksi -mekanismi, joka on alkanut toimia vuosien saatossa yhä tehokkaammalla turbokiihdytyksellä. Ei voi ymmärtää sitä ihastusta, iloa ja riemua, kun näkee idoliensa elävän valkokankaalla, ellei ole fani. Miksi tuomita ne tunteet pelkällä tuotteen toimivuudella, sillä siitähän nykyajan populaarikulttuurissa on kysymys. Vaikka Elvistä ei musiikillisesti ehkä voikaan verrata Spice Girlseihin, niin kysymyksessä ovat hyvin samankaltaiset aikansa tuotteet: lähes hysteriaa aikaansaaneet ilmiöt, jotka on valjastettu taloudellisen voiton tavoitteluun.

Raadollinen mediayhteiskunta

Pop-kulttuurin media-arvoa on aina käytetty hyväksi. Menneiden vuosien ilmiöt tulkitaan kuitenkin nykyään sujuvasti historian glamouriksi ja samalla haukutaan nykyajan kevytkenkäinen viihde sisällöttömäksi rahastukseksi. Myös takavuosien ilmiöt aiheuttivat aikoinaan paheksuntaa ja selväsanaista kritiikkiä. Yhteiskunta on vain muuttunut aikojen saatossa hyväksymään ne osaksi itseään. Nykyään ajattelumaailma on liberalisoitunut ja popin ilmiöitä ei vieroksuta ja tuomita yhtä ahkeraan kuin ennen. Toivoisi vain, ettei se tarkoittaisi myös kritiikin katoamista. Asioilla on aina kaksi puolta ja ne voidaan nähdä eri tavoilla. Oikeaa näkökulmaa ei edes ole olemassa.

Monikaan elokuvaihminen tuskin ihailee Spice Worldia elokuvallisesti mieltä ylentävänä teoksena, mutta monelle Spice-fanille elokuva on toiveiden täyttymys. Sitä mitä ei ymmärrä, ei myöskään pitäisi tuomita. Tällaisilla elokuvilla on tarkoituksensa ja tarpeensa. Ne ovat mediayhteiskunnan raadollisia tuotteita, jotka tarjoavat halpahintaisuudestaan huolimatta nautintoja ja ihastusta.

Populaarikulttuurin ja tässä tapauksessa pop-musiikin rikkaus on siinä, että olemme saaneet ihastella valkokankaalla niin Pink Floyd The Wallin kaltaisia moniulotteisia taideteoksia kuin Spice Girlsien Spice Worldin kaltaisia pintailmiöitäkin. Huolestuttavinta on kuitenkin se, että jos rahallistunut ja liberalisoitunut poppi pinnallistuu nykytrendien mukana jo liikaa, niin tuon kulttuurin sisällöllinen syvyys kuihtuu pian historian onnelaan.