The A-Team valkokangas

"Liioittelu on aliarvostettua". Tuolla kommentilla Liam Neesonin esittämä hahmo tiivistää The A-Teamin hengen hyvin. Yhdysvalloissa erittäin suosittuun ja Suomessakin tunnettuun kasarisarjaan perustuvassa elokuvassa ei pidetä kynttilää vakan alla, sillä suureellista rämistelyä piisaa turtumiseen asti.

Konsepti on kutakuinkin sama kuin sarjakuvaväkivallasta tunnetussa sarjassa. Neljästä omalaatuisesta miehestä koostuva armeijan erikoisyksikkö lavastetaan syylliseksi rikokseen ja heidän täytyy todistaa syyttömyytensä. Hahmot ovat pysyneet samoina, mutta näyttelijät on vaihdettu nuorempiin. Alkuperäinen sarja sinkautti kuuluisuuteen B.A. Barakusta näytelleen irokeesipäisen ja kultaketjuihin hukkuvan Mr. T:n, jonka korvaajalla, vapaaottelija Rampage Jacksonilla, ei ole läheskään samanlaista karismaa ja jonka kontolle elokuvassa on annettu täysin turha sivujuoni itsensä etsimisestä. Muuten näyttelijät on osuvasti valittu; Liam Neeson hoitaa tonttinsa aina, ja District 9:n pääosasta tuttu uusiseelantilainen Sharlto Copley vaikuttaa sujuvalta koomikolta.

Hahmojen välinen sanailu toimii hyvin ja sitä on runsaasti, mutta muuten on harmi, että toimintaa on seikkailua enemmän. Ikärajana nimittäin on Yhdysvalloissa PG13, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka jengiä lahdataan kirjaimellisesti sarjatulella, veri loistaa poissaolollaan. Jos jotakuta lyödään nyrkillä naamaan toistuvasti, ei siitä jää pienintäkään jälkeä. Olen moraalisesti närkästynyt tästä, sillä kaksi tuntia tällaista munatonta ja vaaratonta läpsettä on liikaa. Etenkin kun toimintaohjaajana Joe Carnahan ei ole kummoinenkaan – nopeat leikkaukset ja lähikuvat eivät yksinään riitä intensiivisten kohtausten luomiseen.

Lapsellista elokuvaa on turha kritisoida siitä, että se on lapsellinen. Mutta A-Team ei ole tarpeeksi lapsellinen ja överiksi vedetty. Absurdeimmat ja ylitselyödyimmät kohtaukset ovat kaikkein toimivimpia, mutta tylsiä tulitaisteluita on liikaa. Toimiakseen ne vaatisivat jännitettä ja kontaktia, jotka kummatkin puuttuvat elokuvasta. Onneksi kommentaaria Irakin sodasta ei sentään kuulla, sillä Barakuksen pohdinta tappamisen oikeutuksesta on jo tarpeeksi kamalaa. Tuonkaltaiset muka vakavat elementit pilaavat hattarankevyen elokuvan.