Se valkokangas

Stephen Kingin romaani Se on mammuttimainen, toistatuhatta sivua paksu järkäle, joka piti tiiviisti otteessaan ilmestymisvuotenaan 1986, ja pitää yhä edelleen. Kuten kaikissa parhaissa Kingin romaaneissa teoksessa on ajattomia elementtejä, jotka vievät sen yli ja ohi perinteisten genremääritelmien.

Pintatasolla Se on kauhudraama lapsiryhmästä, joka kohtaa kotikaupunkiaan Derrya vainoavan yliluonnollisen kauhun, joka on ottanut hahmokseen hirviömäisen pelle Penninvenyttäjän (Bill Skarsgård). Pinnan alapuolella kelluvat moninaiset teemat, joista tärkeimpinä ovat lapsien sosiaaliset suhteet, syrjintä ja kiusaaminen, ulkopuolisuuden tunne sekä selviytyminen dysfunktionaalisissa perheissä. Jälkimmäistä tarjoavat koko rahalla erityisesti luulosairaaksi pelotellun Eddie-pojan (Jack Dylan Grazer) tukahduttavan ylisuojeleva äiti sekä ryhmän ainoan tytön Beverlyn (vakuuttava debytantti Sophia Lillis) puistattavan iljettävä isä.

Tarina on filmatisoitu aiemminkin. Vuonna 1990 tehty kaksiosainen tv-elokuva on omanlaisessaan kulttiklassikon maineessa. Sitä nostalgisesti muistelevat ovat saattaneet jopa kyseenalaistaa uuden tulkinnan tarpeen. Itsekin olin aikoinani kauhusta jäykkänä 13-vuotiaana tv-version ja erityisesti Tim Curryn unohtumattoman Penninvenyttäjä -tulkinnan äärellä. Nostalgiset lapsuusmuistot eivät ole kuitenkaan relevantti pohja vertailla kahta eri tulkintaa samasta aiheesta, joten katsoin vanhan tv-version uudestaan viikkoa ennen uuden elokuvan katsomista.

Tv-elokuva oli jo pahasti vanhentunut ja sisällöllisesti uutta versiota suppeampi. Draamana ja lapsiroolien osalta se vielä toimi, mutta tehokeinot olivat kovin laimeita. Itse Se herätti tv-leffan lopussa lähinnä säälinsekaista sympatiaa ja halua viedä yksinäisen näköinen Se-raukka kotiin hoivattavaksi, jotta ilkeät ihmiset eivät kiusaisi sitä. Tim Curryn roolisuoritus oli edelleen onnistunut ja muistettava, mutta vain niissä kohdissa, kun Currya ei alistettu kömpelöiden efektien kahlitsemaksi.

Uusi filmatisointi ei keskity lainkaan alkuperäisteoksen toiseen puoliskoon, jossa aikuisiksi kasvaneet Derryn lapset palaavat uudestaan vanhaan kotikaupunkiinsa 27 vuoden jälkeen. Toinen Se-elokuva on työn alla ja se puolestaan keskittyy samoihin hahmoihin aikuisina. Selkeän tarinallisen uusjaon vuoksi Se on itsenäinen elokuva ja itsenäinen luku kokonaistarinasta eikä keskeltä katkaistu elokuvanpuolikas, jossa vain pedattaisiin jatko-osaa.

Pääosaan roolitetut lapset ovat ensikertalaisia tai varsin tuoreita kasvoja. Nuoret näyttelevät eläytyvästi ja intensiivisesti, mikä onkin olennaista tarinalle, joka kerrotaan puhtaasti lasten näkökulmasta ja heidän maailmastaan. Lasten ja nuorten näkövinkkelin kuvaajana King on aina ollut erinomainen, ja Andy Muschiettin ohjaus tavoittaa tämän näkökulman. Myös draaman kaari mahdollistaa päähenkilöiden kasvutarinoiden viemisen loppuun varsin voimaannuttavalla tavalla. Kokonaisuutena Se kohoaa lajityyppinsä yläpuolelle ja onnistuneiden King-filmatisointien harvalukuiseen joukkoon.

Teoksen varsinaiset kauhuelementit eivät sinänsä ole erityisen raakoja tai hätkähdyttäviä, ja elokuva turvautuu melko perinteisiin säikyttelymetodeihin. Niissäkin on kuitenkin tuoretta näkökulmaa lapsikohteiden takia, sillä Penninvenyttäjä-olento saa elinvoimansa lasten pelosta ja ammentaa kauhua luomalla illuusioita suoraan lasten alitajunnasta. Kirjan vanhat kauhuilluusiot kuten ihmissudet, muumiot ja muut perusmonsterit on päivitetty onnistuneesti tuoreempiin ja enemmän häiritseviin.

Curryn roolisuorituksen toisintamisessa ei olisi ollut mitään järkeä, joten ruotsalaisen Skarskårdin näyttelijäperheen vesan Billin esittämä klovni on hyvin erilainen. Pitkänhuiskea, hontelosti ja epäsymmetrisen häiritsevästi keikkuva, liki eläimellinen Penninvenyttäjä on kuin kärpäsiltä siipiä kiskova sadistisen häiriintynyt lapsi. Välittömän tappamisen sijasta Penninvenyttäjä päästää uhrinsa näennäisesti pälkähästä yhä uudestaan, jotta nämä pelkäisivät mahdollisimman paljon. Tämä on myös hyvä narratiivinen ratkaisu kauhu- ja jännitystarinoiden ikuiseen dilemmaan, jossa päähenkilöt selviävät kuin ihmeen kaupalla jatkuvista vaaratilanteista.

Penninvenyttäjää konkreettisempi arjen uhka on kuitenkin teinipahis Henry Bowers (Nicholas Hamilton) jengeineen. Bowers on häiriintynyt sadisti ja koulukiusaaja, joka on valmis raakoihin veritekoihin heikompiaan kohtaan ja joka vaatii tuekseen lauman hännystelijöitä. Stand By Me -elokuvassa ja tarinassa esiintyvä Ace Merrill on hyvin samanlainen stiletillä nuorempiaan uhkaava ja rajua väkivaltaa käyttävä teinipsykopaatti. Lieneekö Kingillä omia kovia lapsuuden kokemuksia vastaavista rajatapauksista?

Vastaavat arkielämän rääkkääjät ja kiusaajat ovat todellista kauhua ja Kingin proosan kovinta ydintä yliluonnollisten tapahtumien lomassa. Elokuva tiivistää kirjan tarinaa mutta onnistuu säilyttämään varsin hyvin sen sydämen ja olennaisimman sisällön. Teos onnistuu pureutumaan yllättävän syvällisesti ja kipeästi kiusaamisen teemoihin sekä siihen, kuinka lasten ja nuorten maailma voi olla paitsi hyvin julma myös hyvin näkymätön aikuisyhteisön silmissä. Kuvaava on kohtaus, jossa veitsellä riehuva Bowers uhkaa pienempäänsä ja ohiajavan auton aikuiset katsovat mutta eivät näe. Auto ei pysähdy, kukaan ei estä. Sitä on monen lapsen arkitodellisuus elokuvasalin ulkopuolisessakin maailmassa.