Se pelleleffa

Kauhukirjailija Stephen King ei ole varsinaisesti missään vaiheessa tippunut bestseller-listojen kärjestä, mutta vuosi 2017 jäi silti kirjailijan uralla historiaan sinä hetkenä, jolloin populaarikulttuuri löysi hänet uudelleen. Alkukesästä teattereihin tuotiin Idris Elban tähdittämä Musta torni ja vuoden aikana Netflixissä julkaistiin parikin Kingin kirjoihin perustuvaa sovitusta (Julma leikki, 1922).

Ehdottomana kruununa toimi kuitenkin Se eli It. Sekin perustuu Kingin samannimiseen romaaniin, joka on yksi kirjoittajansa mittavimmista ja kunnianhimoisimmista tarinoista. Aiemmin 1990-luvun alussa kirja sovitettiin minisarjaksi, joka on tuttu myös monille suomalaisille kauhudiggareille ja on jostakin syystä säilyttänyt kulttisuosionsa.

Tässä mielessä Se-uusintafilmatisointi on valmistunut täydelliseen aikaan: kirjaan 1980-luvulla tutustuneet ja tv-minisarjasta traumatisoineet nuoret katsojat ovat varttuneet aikuisiksi tämän tarinan parissa, ja – kuten kirjassakin – myös heidän on aika palata sen pariin.

Myös kasarinostalgialla on ollut varmasti osansa elokuvan upean teatterimenestyksen taustalla. Tarinaa on modernisoitu ja kirjassa 1950-luvulle, Kingin lapsuusmaisemiin, sijoitetun kertomuksen tapahtuma-aika on päivitetty trendikkäälle 1980-luvulle, jotta Sen jatko-osa voisi tapahtua nykypäivässä. 80-luvun Derry on tuotu valkokankaalle nostalgisesti tyylitellen juuri sopivan yksityiskohtaisesti.

Elokuvaa varten tekijät ovat tehneet fiksun ratkaisun päättäessään halkaista yli tuhatsivuisen, aikatasolta toiselle hyppivän kirjan kahteen osaan. Siinä missä kirjassa lasten ja aikuisten tarinat tapahtuivat rinnakkain toisiaan peilaten, uusi elokuva keskittyy tv-elokuvan ikimuistoisimpaan osaan eli lasten osuuteen.

Yleinen kritiikin kohde on ollut elokuvan nojaaminen niin kutsuttuihin hyppykauhuihin eli säikyttelyyn pelottavan tunnelman kustannuksella. Alkuperäiseksi ohjaajaksi kiinnitetty Gary Fukunaga jätti huhujen mukaan projektin, koska hän olisi halunnut tehdä elokuvasta psykologisesti hienostuneemman, mikä ei tietenkään sovi studiopomoille, joiden mielestä massat haluavat säikähtää eivätkä pelätä. Se on kauhun ja pelottelun välinen ero.

Säikyttelynkin voi tehdä hyvin. James Wanin Kirottu- eli The Conjuring -elokuvat ovat hyviä esimerkkejä nykypäivän ison budjetin Hollywood-kauhusta. Tarinassa on paljon sydäntä ja pelottavia yksityiskohtia sekä selkeästi rytmitettyjä kauhukohtauksia, jotka huipentuvat tasaisin väliajoin säikytykseen. Ne ovat myös teknisesti hyvin tehtyjä elokuvia.

Se ottaa mallinsa näistä elokuvista, mutta ei valitettavasti nouse niiden tasolle. Kokonaisuutena elokuva on liian epätasainen, mikä saattaa myös johtua lähdemateriaalin rikkonaisuudesta. Alussa ja lopussa säikytyksiä vyörytetään katsojien silmille kerta toisensa jälkeen kovien ääniefektien säestämänä, mutta vain harva niistä on luonteeltaan mieleenpainuva. Tunnelmallinen avauskohtaus, jossa Pennywise nähdään ensimmäisen kerran, on elokuvan parhaimmistoa maltillisuutensa vuoksi.

Parasta elokuvassa onkin se, mitä tapahtuu säikyttelyjen välissä, eli lapset ja heidän välinen siteensä. Epätasaisesta rytmistä huolimatta Se on rakenteeltaan klassinen kasvutarina, jossa on mukana paljon Stand By Me -elokuvan henkeä – ei liene sattumaa, että sekin perustuu Kingin tarinaan. Hahmot alustetaan kunnolla ja heidän välisen siteensä annetaan vahvistua yhteisten kokemusten kautta. Hauskat hetket ja kammottavat painajaiset hitsaavat Luuseriklubista erottamattoman jengin, ja tähän lasten väliseen ehdottomaan yhteenkuuluvuuden tunteeseen on helppo samaistua.

Ja tietenkin tästä elokuvasta kirjoittaessa on vähintäänkin pakko mainita Bill Skarsgårdin esittämä Pennywise, joka on käytännössä jo nyt noussut ikoniseksi ja tunnistettavaksi kauhuhirviöksi. Skarsgårdin roolisuoritus on hieno, mutta hänen maskeerauksensa tuntuu edelleen yliyrittämiseltä – eikö kirjassa ollut alun perin ideana, että klovni pystyisi houkuttelemaan lapsia luokseen eikä säikyttämään heitä pois?