Kaiken se kestää valkokangas

Dokumentaristina tunnetuksi tullut Visa Koiso-Kanttila on ohjannut ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Kaiken se kestää. Kiitellyissä dokumenteissaan perhesuhteita ja mieskuvaa käsitellyt Koiso-Kanttila jatkaa dokumenteista tutun sisällön parissa myös fiktiossa.

Kaiken se kestää kertoo kahden oululaispojan näkökulmasta heidän perheidensä tarinat 1970-luvun loppupuolella. Lasten kokemusmaailman kautta tarkastellussa maailmassa on aina tietty omakohtaisuuden kokemus ja näkökulmaa on suomalaiselokuvissa hyödynnetty aiemminkin. Mieleen tulevat niin Zaida Bergrothin Skavabölen pojat (2009), Saara Saarelan Väärät juuret (2009), Peter Franzénin Tumman veden päällä (2013) kuin tuoreemmista Selma Wilhusen Tyttö nimeltä Varpu (2016).

Keskeistä elokuville on ollut perhesuhteiden kuvaus ja vanhempien merkitys lasten kokemusmaailmalle ja maailman hahmottamiselle. Bergrothin ja Franzénin tavoin Koiso-Kanttila tarkastelee aikuisten elämää ja valintoja lapsen näkökulmasta, jossa tapahtumat näyttäytyvät yksinulotteisina ja korostavat aikuisten tekemien valintojen raadollisuutta lasten kannalta. Elokuvat toimivat analyyttisinä ja myös kriittisinä ikkunoina vanhemmuuteen.

Kaiken se kestää -elokuvassa näkyy kokeneen dokumentaristin ote. Elokuvassa on useita hienoja kohtauksia, joissa pienin ilmein ja yksityiskohdin luodaan samaistuttavia tapahtumia ja tunnetiloja ilman elokuvallista alleviivaavuutta.

Elokuvan kantava voima on nuori pääosakaksikko. Vili Saarela ja Olavi Angervo tekevät hyvin aidontuntuiset roolit kaksi–kolmetoistakesäisinä poikina, jotka elävät oman identiteettinsä rakentumisvaihetta seksuaalisen heräämisen ja itsenäistymisen alkutaipaleella. Tässä herkässä vaiheessa omaan elämäänsä liikaa keskittyvät vanhemmat sysäävät tiedostamattaan lapsiaan vääriin valintoihin ja kokeiluihin.

Elokuvan ongelmaksi muodostuvat sen aikuishahmot, jotka ovat liian ohuita selittääkseen kunnolla vanhempien valintojen ja käytöksen motiiveja. Epämääräisiksi jäävät motiivit voivat olla tarkoituksellista seurausta lapsinäkökulman käytöstä, mutta viime kädessä se ei palvele itse elokuvaa ja sen sisältöä. Kyse on aikuisille suunnatusta tarinasta, jossa lapsen näkökulma toimii tarvittavana etäännyttävänä elementtinä mutta aikuisten toimet olisi ymmärrettävä samaistumisen kautta. Kun hahmojen motiiveja on vaikea hahmottaa, heihin on myös vaikea samaistua, jolloin aikuishahmot jäävät liian merkityksettömiksi.

Tarinassa on lukuisia tarttumakohtia, joissa hahmoja olisi voinut syventää. Risto Tuorilan ja Eeva-Maija Haukisen esittämistä isovanhemmista pedataan elokuvan alkupuolella selkeää katalyyttiä lasten ja vanhempien maailman välille, mutta jostain syystä heidät siivotaan tarinasta pois pian puolivälin jälkeen. Uuden ja vanhan maailman kohtaamisen problematiikkaa lähestytään vertauskuvienkin kautta, mutta aiheeseen ei tohdita kunnolla syventyä.

Puolivälin jälkeen tarinalle on vaikea löytää enää selkeää fokusta. Teemoja on nostettu esiin, mutta mitään niistä ei viedä selkeään lopetukseen. Dokumenteissa teemojen jääminen avoimiksi on luontevampaa jo todellisuuden realiteettien takia, mutta fiktiossa liian monen asian avoimeksi jättäminen luo mielikuvan keskeneräisyydestä.

Kaiken se kestää on esteettisesti hyvin huoliteltu elokuva. Se on miljööltään harkittu ja tukee kuvallisesti tarinaa. Elokuva ei jää kuvaamansa ajan vangiksi vaan kykenee vuoropuheluun nykyisyyden kanssa. Käsikirjoitus jättää kuitenkin liikaa avoimuutta ja kysymyksiä suhteessa tarinan aikuishahmoihin, jolloin heihin on vaikea samaistua tarvittavalla intensiteetillä. Samalla elokuvalta jää tavoittamatta teemojensa laajemmat ja syvemmät merkitykset, joita mitä ilmeisimmin on ollut, mutta niitä ei tällä kertaa ole onnistuttu täysin jalostamaan esiin.