Irrallista jeesustelua

Tarina on tuttu. Räjähtämässä olevalta Krypton-planeetalta lähetetään vastasyntynyt vauva turvaan Maa-planeetalle. Keltainen aurinko antaa lapselle supervoimat, ja vuosien vieriessä Clark Kentinä kasvanut nuorukainen omaksuu Teräsmiehen ja ihmiskunnan suojelijan identiteetin. Keskeistä on konflikti vanhan ja uuden kotimaan oppien välillä ja harteita painava vastuu.

Man of SteelTeräsmiehestä on 75 vuoden aikana nähty tulkinta jos toinenkin. Totuuden, oikeuden ja amerikkalaisen elämäntavan esitaistelijaa on tulkittu muun muassa juutalaisuuden, kristinuskon ja maahanmuuton kautta. Ensimmäinen moderni supersankari venyy tarvittaessa moneen suuntaan, ja alunperin hyvin yksinkertaisesta hahmosta on tehty sarjakuvissa useita upeita ja monimutkaisia tarinoita.

Ehkä tämän runsaudenpulan ja historian painolastin takia uusi Man of Steel on sotkuinen elokuva rakenteeltaan ja teemoiltaan – monia asioita pohjustetaan ja yhtymäkohtia Jeesukseen korostetaan rautalangan kera, mutta loppujen lopuksi mitään ei sanota mistään.

Kepeämmälle elokuvalle sen voisi antaa anteeksi, mutta kaiken spektaakkelin ohessa Man of Steel yrittää olla jotakuinkin vakava näkemys ensimmäisen avaruusolennon paljastumisesta maapallolla ja ihmiskunnan suhtautumisesta asiaan. Jotta se onnistuisi, tulisi käsikirjoituksen olla edes kutakuinkin koherentti. Nyt tarinankerronta on laiskaa ja hahmonkehitys olematonta.

Man of SteelDC-kustantamolle ja sen omistavalle Warner Brosille uuden elokuvan menestys on elintärkeää, joten sen teossa on pelattu liiankin varman päälle. Christopher Nolan ja David Goyer luotsasivat Batmanin menestyksekkäästi 2000-luvulle, joten heille annettiin ohjat myös Teräsmiehen kanssa. Tällä kertaa Nolan ei ole itse ohjaajana, vaan kunnian on saanut 300:sta ja Watchmenista tuttu Zack Snyder.

Snyderin ohjauksessa ei ole mitään vikaa, mutta elokuva kärsii Nolanin ja Goyerin täyteentupatusta ja ontosta tarinasta. Se mikä toimii Batmanin kanssa, ei toimi suoraan Teräsmiehen kanssa, ja tuntuu siltä, että miehet ovat yrittäneet käyttää liikaa samaa sapluunaa ja tehdä Teräsmiehestä synkemmän hahmon. Sitä ei parane kieltää, etteikö hahmon valkokangasinkarnaatio kaipaisi päivittämistä. Se, mikä meni läpi Richard Donnerin vuoden 1978 hienossa Teräsmies-elokuvassa, ei toimisi enää tänä päivänä.

Mutta kun unohdetaan Teräsmiehelle ominainen toiveikkuus ja aletaan synkistellä, ollaan paljon geneerisemmällä alueella. Toiveikkuudesta kyllä puhutaan elokuvassa muutamaankin otteeseen, mutta se jää sanojen tasolle. Yksi esimerkki elokuvan irrallisuudesta, josta lisää myöhemmin.

Man of SteelJos unohtaa kaikki ennakkokäsitykset siitä, mitä Teräsmiehen tulisi olla – eri tulkinnoille riittää kyllä tilaa – tuntuu Man of Steel siltikin liikaa vain jälleen yhdeltä scifitoimintaelokuvalta, jossa rymistellään suurkaupungin halki. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja superolentojen mäiskeessä on spektaakkelin makua, mutta liika on liikaa. Nyt elokuvan loppupuoli on oikeastaan pelkkää toimintaa.

Man of Steel etenee kutakuinkin tutun rungon mukaisesti. Kryptonilta tosin siirrytään suoraan Kentin nuoruusvuosiin ja lapsuuden oleelliset tapahtumat kerrotaan takautumien kera. Tämä säästää aikaa, mutta syö tunteellisesti tärkeiden kohtausten voimaa, kun ne nähdään irrallisina otoksina.

Irrallisuus on elokuvan synti, ja sen aiheuttaa kiivas tahti ja huono käsikirjoittaminen. Vähemmän olisi ollut enemmän. Nyt materiaalia on liian paljon etenkin elokuvan alkupuolella, kun käsiteltävänä on Kentin ensimmäiset 33 elinvuotta ja Krypton-planeetan kohtalo.

Man of SteelMonesti elokuva menee siitä, mistä aita on matalin, ja kohtelee hahmoja idiootteina silloin kun se sopii tarinaan. Esimerkiksi eräs Clarkille tärkeä ihminen uhraa itsensä, jotta Clarkin supervoimat eivät paljastuisi. Idealtaan hieno kohtaus, mutta toteutukseltaan falski – ei nimittäin ole mitään pakottavaa syytä, miksi hahmon tulisi kuolla.

Falskius kulkee käsi kädessä irrallisuuden kanssa. Kun tarina ei etene loogisesti, ei monissa asioissa ole järkeä ja ne tuntuvat tapahtuvan vain siksi, että tarina vaatii. Tämä kulminoituu elokuvan lopputaistelussa, jossa Teräsmies joutuu tekemään äärimmäisen päätöksen. Sarjakuvissa tämä päätös on ollut niin tärkeä asia, että esimerkiksi Alan Mooren kirjoittamassa Teräsmies-tarinassa kyseinen asia sai Teriksen laittamaan hanskat naulaan.

Man of SteelRiippumatta siitä, mitä sarjakuvissa on tapahtunut, pitäisi kohtauksen olla elokuvan teemojen ja hahmon kehityksen huipentuma ja katsojallekin tärkeä. Mutta ei. Ensinnäkään asiaa ei ole pahemmin käsitelty elokuvassa ennen tätä kohtausta, joten sillä ei ole merkitystä katsojalle. Toiseksi tilanteesta olisi monta muutakin ulospääsyä, joten Teräsmiehen vaihtoehdot ovat valheelliset. Kolmanneksi, tilanteeseen liittyy muutaman ihmishengen pelastaminen sen jälkeen, kun puolet suurkaupungista on jo pistetty muusiksi ja kuolonuhreilta ei ole voitu välttyä. Falskia, falskia.

Parhaiten elokuvassa toimivat pienet yksityiskohdat ja hyvin valitut näyttelijät. Alkuperäinen valkokankaan Teräsmies Christopher Reeves on karismaltaan ylittämätön, mutta Henry Cavillin vakavampi versio toimii hyvin. Pienet eleet riittävät pitkälle. Monet sivuosanäyttelijät ovat suorastaan mahtavia. Etenkin Kevin Costner loistaa Clark Kentin isänä.

Hienoja yksittäisiä kohtauksia elokuvasta löytyy etenkin sen alkupuoliskolta, eikä Snyderin visuaalista silmää sovi parjata. Kohtaus, jossa Teräsmies ensimmäisen kerran laittaa pukunsa päälle ja lentää maailman ympäri, tihkuu iloa ja toiveikkuutta. Asia, minkä elokuva liian usein unohtaa.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,6 / 7 henkilöä


Powered by Preview Networks