300 kotikatsomo

Spartalaisten yhteiskunta oli kaukana kaikkien kukkien kukkimista kannattavasta säyseästä hyvinvointivaltiosta. Syntyneistä vauvoista vain terveet säästettiin, vialliset tai heikot heitettiin kallioilta alas. Lapset harjaannutettiin pienestä pitäen sotureiksi, ja sankarikuolema oli suurin kunnia. Hallitsijatkin taistelivat joukkojensa edessä ja kaatuivat näiden puolesta, eivätkä kiemurrelleet vastuusta lipevin sanoin.

Yksilö oli aina alisteinen valtiolle, eikä Spartassa ollut puhettakaan nykyisenkaltaisesta hedonistisesta individualismista tai liiallisesta poliittisesta korrektiudesta. Vaatimuksia esittäneet wannabe-maahanmuuttajatkin kotoutettiin lähinnä maan poveen. Ehkäpä juuri siksi Sparta kykeni aikanaan puolustautumaan yhtenä rintamana, jotta eurooppalainen kulttuuri säilyisi vastedeskin Lähi-idän valloittajilta. Vapaiden kansalaisten demokratiaa suosivat muut kreikkalaiset kaupunkivaltiot kunnioittivat spartalaisten tinkimättömiä uhrauksia, mutta samalla varoivat näiden ylivertaista sotilasmahtia.

Thermopylain taistelu Kserkseen ylivoimaista persialaisarmeijaa vastaan osoitti, että sivistystä uhkaavat valloittajalaumat on mahdollista pysäyttää, mutta puolustautumisen lieveilmiöiden hinta voi olla raskas. Toisinaan on silti pakko valita kahdesta pahasta pienempi, taisteltava tulta vastaan tulella ja osoitettava rajat, joita ei voi ylittää. Ei ole siis ihme, että kuningas Leonidaan ja hänen kolmensadan soturinsa uhrautuva taistelu on kiehtonut ihmisiä aina näihin päiviin asti.

300 rakentuu Frank Millerin samannimiselle sarjakuvaromaanille miltei kuva kuvalta, samaan henkeen ja osin samalla bluescreen-tekniikalla kuin toinen Miller-filmatisaatio Sin City. Tämä on sekä elokuvan vahvuus että sen heikkous. Maalauksellisia kuvia ja pysäytettyjä tilannekuvia voi sarjakuvaa lukiessa katsella niin pitkään kuin haluaa. Elokuvallisen kerronnan rytmi on kuitenkin toinen, eikä 300-sarjakuvan siirto valkokankaalle suju yhtä iskevästi kuin episodimaisen, jo valmiiksi elokuvamaisemman Sin City -sarjakuvan kohdalla

300:n ohjanneen Zack Snyderin loppumattomat hidastuskuvat, poseeraukset ja paisutukset tekevätkin elokuvasta paikoin jähmeän. Henkilöhahmoista ainoastaan Gerald Butlerin esittämästä Leonidaasta löytyy useampia ulottuvuuksia kuin yksi, eikä muiden spartalaisten edesmeno herätä kummoisiakaan reaktioita.

Aluksi myös persialaisjoukkojen vammaiset mutantit, kolmemetriset mörököllit ja rivot kääpiöt häiritsevät, kunnes ymmärtää elokuvan olevan tarinankertojan värittämä saaga leirinuotioiden ääressä, ei historiallinen totuus. Taistelun yksityiskohtaisemman ja autenttisen kulun seuraamiseen sopiikin paremmin esimerkiksi Steven Pressfieldin romaani Tuliportit (Jalava 2003), joka valottaa spartalaista yhteiskuntaa ja mielenlaatua tarkemmin ja syvällisemmin.

300 ei tosin edes teeskentele olevansa luonnenäyttelyä vaativa ja historiallisesti tarkka draama. Elokuva on näyttävä adrenaliinin, testosteronin ja soturimiehuuden keitos, jossa keihäiden teräsmyrskyssä on verenpunainen kajo. Veri lentää kaarissa ja päitä putoilee, kun paljasrintaiset alfaurokset röykyttävät ali-ihmismäisiä vastustajiaan sixpack-vatsalihakset väristen. Poliittinen epäkorrektius antaa osin anteeksi elokuvan muita puutteita.

Alkujaankin suorasukainen ja simppeli 300 on oma lukunsa, mutta on syytä pelätä jo etukäteen Snyderin seuraavaa sarjakuvafilmatisointia, Alan Mooren klassiseen Watchmeniin perustuvaa elokuvaa, joka lienee täysin mahdoton filmattavaksi sen arvoisella tavalla. Vaativammat sarjakuvateokset ovat useimmiten liian monitahoinen yhdistelmä kirjallisuutta ja kuvataidetta, jotta ne taipuisivat lineaarisempaan elokuvaformaattiin.