Sucker Punch valkokangas

Zack Snyder kiinnitti huomiota jo ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Kuolleiden aamunkoitto (2004). Se erottautui edukseen viime vuosina epidemian lailla uudelleen filmattujen kauhuklassikoiden ideattomasta massasta. Rutiininomaisen uusintaversion sijaan Snyderin visio George A. Romeron zombitarinasta sisälsi jopa muutamia oivalluksia ja polkaisi elävissä kuolleissa rempseän toimintavaihteen päälle.

Snyderin todellinen läpimurto tapahtui pari vuotta myöhemmin, jolloin hän versioi valkokankaalle Frank Millerin sarjakuvateoksen 300. Spartalaisten kuuluisa taistelu Thermopylaissa sai ylöspanon, jollaista elokuvan saralla ei oltu nähty. Näyttelijöitä lukuun ottamatta lähes kaikki muu oli luotu elokuvaan digitaalisesti. Lopputulos oli näyttävää macho-uholla kuorrutettua äärimmilleen estetisoitua väkivaltaspektaakkelia.

Snyderin uusin elokuva, Sucker Punch, vaikutti ennakkoon vastavedolta 300:n äijähegemonialle, kun viisi tiukkoihin asusteisiin puettua mega-pissistä pistäisi hösseliksi. Snyderin elokuvista se on myös ensimmäinen, joka ei perustu jonkun muun alkuperäisteokseen vaan on tarinankin osalta miehen omaa käsialaa.

Valitettavasti Snyderista ei ole tarinanikkariksi ja hänen kannattaisi filmata vain muiden alkuperäisteoksia. Sucker Punch on nimittäin käsittämätöntä soopaa.

Baby Doll (Emily Browning) on parikymppinen pimatsu, jonka isäpuoli vääryydellä passittaa mielisairaalaan. Siellä hän lobotomian edessä pakenee kuvitteelliseen maailmaan, jonka huomassa alkaa käydä neljän muun typsyn kanssa taistelua paetakseen ahdistavasta laitoksesta. Baby Dollin ase on viettelevä tanssi, joka lumoaa kaikki. Tanssin taika on siinä, että sen aikana hän käy kumppaneineen mielikuvitusmaailman taisteluja.

Älyttömyyden sfääreihin kohotetun toiminnan mekaniikka, dynamiikka ja estetiikka ovat suoraan tietokonepeleistä. Milloin näitä tympeyksiä tekevät metkumaakarit tajuavat, että se mikä voi olla hauskaa itse pelaten, on tappavan tylsää passiivisesti valkokankaalta katsoen. Toisiaan toistavat hyppelyt ja taistelut ovat yksinkertaisesti puuduttavia ja ylipitkien toimintakohtausten lomassa näyttelijät lähinnä vain postailevat vailla järjellisiä repliikkejä. Kaksituntinen on tällä konseptilla pitkä aika. Sucker Punch vaikuttaakin enemmän puolivillaisesti tehdyltä tietokonepelin oheistuotteelta kuin itsenäiseltä ja koherentilta elokuvalta, jossa olisi kunnollinen tarina, juoni sekä jonkinlainen sisältö.

Tiettävästi Snyder joutui leikkelemään elokuvasta pahinta mättöä pois, jotta se pääsi Jenkeissä levitykseen varhaisteineille sopivalla ikärajalla. Hurmeen ystävien iloksi Sucker Punch tultaneen dvd:llä julkaisemaan ohjaajan alkuperäisnäkemyksen mukaisena. Rohkenen kuitenkin epäillä, parantaako ylimääräinen veri ja mättö tylsää tekelettä mitenkään, sillä mätkeellä ja lutrauksella on tuskin koskaan onnistuttu tekemään kerronnasta sujuvampaa saati tuomaan tarinasisältöön mitään uutta. Tulevassa ohjaajan versiossa kyse lieneekin jälleen kerran silkasta rahastuksesta.

Elokuvan nimi Sucker Punch viittaa tappelutermein yllättävään iskuun. Snyderin omin sanoin nimi tulee perusteltua elokuvan yllättävillä käänteillä, joihin katsoja ei osaa varautua. Ainut yllätysmomentti, johon 300:n kaltaisen spektaakkelin ohjanneen Snyderin elokuvan kohdalla ei osannut varautua, oli tekeleen masentava tylsyys.