Frank Miller's 300 valkokangas

Älä ota sitä vakavasti, kuten legendaarinen olutmainos tiesi sanoa. Älä edes tosissaan, sillä 300 perustuu sarjakuvaan, joka taas on inspiroitu 1960-luvun Hollywood-elokuvasta. Eli se siitä ja varsinkin historiallisuudesta. Toki spartalaiset järjestivät kaikkien aikojen puolustustaistelun Thermopylaissa vuonna 480 ennen ajanlaskumme alkua, se on historiallinen fakta. Mutta enemmistä tosiasioista tai -asiattomuuksista ei sitten kannata välittääkään, vaan antautua 300:n visuaaliseen ilotulitukseen ja yliannokseen äijäyrmistelyä. Jos "historiallisempaa" tarinaa spartalaissotureiden kohtalosta halajaa, kannattaa lukea Steven Pressfieldin hieno seikkailuromaani Tuliportit (1998).

Snyderin maailmalla runsaasti huomiota niittänyt ja mielipiteet jakanut CGI-spektaakkeli on yllättävän uskollinen Frank Millerin 300-teoksen (1998–99) filmatisointi; sarjakuva-myytin eläviksi kuviksi muuttamisen digitaalinen silmänkääntötemppu lähes kuva kuvasta, sävy sävystä, väri väristä ja sana sanasta. 300 onkin lajissaan erittäin kunnianhimoinen ja siinä mielessä monelta osin onnistunut. Elokuva on myös poliittisesti hävyttömän epäkorrekti, mutta se ei kuitenkaan esitä mitään mitä Millerin kuvissa ei olisi jo ollut.

Mustavalkoisen osoitteleva vastakkainasettelu, kaikkien standardien ylilyövä miehisyyden ylistys, julkean esteettinen äijäerotiikka, muinainen kunniakoodisto, hurtin hurmeinen kenttähuumori ja väkivallan ehdoton oikeutus ovat kaikki hyvin rehevästi läsnä Millerin upeassa albumissa. Toisaalta elokuvan tekijöiden ja studion on helppo vetää Millerin alkuperäisteos suojakilveksi ja vakuuttaa syytöksiä kummastellen tarkoitusperiensä puhtoisuutta. Kummallisen sattuva ajoitus kuitenkin julkaista persialaisinhoa julistava elokuva, etten sanoisi.

Itse asiassa elokuva on käyttänyt sarjakuvaa kuvakäsikirjoituksena erittäin tarkkaan, orjallisesti. Millerin rujon tyylikäs kädenjälki, lakoninen kieli ja sommitelmat sekä Lynn Varleyn silmiä hurmaavat värit toistuvat Snyderin liikkuvissa ja jälkikäteen digipajoissa "maalatuissa", kauniissa kuvissa lukuun ottamatta muutamaa lisättyä fantasiaelementtiä ja Spartan poliittista kieroilua kuvaavaa sivujuonta. Suora kääntäminen sarjakuvasta kankaalle on myös 300:n suurin heikkous. Ensinnäkin juonen sisältö on liian kevyttä kauraa kaksituntisen kokonaisuuden hengissä pitämiseksi – ja toiseksi, se mikä näyttää sarjakuvassa hyvältä, näyttää helposti valkokankaalla typerältä. Monta kohtausta olisi pitänyt pudottaa pois tai tehdä tyystin toisella tavalla. Sarjakuva sarjakuvana ja elokuva elokuvana. Toki Snyderin metodi varmaan miellyttää Miller-faneja, mutta elokuvaa se ei palvele. Kaikella kunnioituksella ohjaajaa kohtaan, mutta lopputulos on nörttiversio vanhasta myytistä. Elokuvassa fantasian sotkeminen historiaan on ylipäätään polku, joka on täynnä ansoja ja kuoppia, ellei jopa syviä kuiluja.

Millerin paatoksellisen komea teksti olisi myös melkoisen hukassa ilman skotti Gerry Butlerin julmetun rouheaa suoritusta jöyssinä kuningas Leonidaksena. Vain hän kykenee kateutta keräävällä kasipäkillään ja aidosti miehisellä karismallaan lunastamaan loppumattomat suureelliset vuorosanat ilman korniutta, mutta sen sijaan esimerkiksi Dilioksen (David Wenham) säilyttäminen elokuvan kertojana ja kertojaäänenä on kökkö ratkaisu, jossa menty helpoimman kautta. Sarjakuvassa sanojen ylevä juhlavuus toimi, mutta elokuvallisessa kerronnassa ne kumisevat latteuttaan. Spartalaiset arvot kuten kunnia, velvollisuus ja ylpeys tuntuivat filmille vain kopioituina tyhjinä sanoina ja kuvina lunastusta vailla.

Toisaalta on kohtauksia, jotka potkivat sairaan kovaa. Etenkin alun turhan itsevarman persialaislähettilään tyly kohtelu on herkullisesti rakennettu kohtaus historiallisine viitteineen spartalaisesta yhteiskunnasta. Myös ensimmäisissä pitkissä taistelukohtauksissa on sellaista spartalaisen falangin kaikenkestävyyttä, ylivoimaa ja väkevää fyysistä runtua, jota oli lupa odottaakin ja joka todistaa näyttelijöiden todellakin harjoitelleen asiaansa. Muutama upeasti suunniteltu taistelukoreografia jäi kummittelemaan mielen sopukoihin. Ikävää kuitenkin se, että toiminta vesittyy myöhemmin väkivaltapelien tasoiseksi, keinotekoiseksi pelleilyksi, kun ruusun terälehtimäisiksi tietokonetyylitellyt veriryöpytkin haihtuvat ennen kosketusta maankamaraan. Kun hukataan aito hiki ja veri, hukataan myös aito äijämeininki, vaikka kyse olisikin fantasiasta. Pelastus tapahtuu kuitenkin vihoviimeisissä kuvissa, joissa massiivinen tynnyririntaisten spartalaisten armeija rynnii lumoavalla vääjäämättömyydellä persialaisten kimppuun Plataiassa vuosi Kuumien porttien kalistelujen ja kolistelujen jälkeen.

Aika näyttää varmaan nopeasti 300:n vaikutuksen itse elokuvan tekniseen kehitykseen ja etenkin elokuvissa näyttelemisen tekniikkaan. Filmauksissa näyttelijät käytännössä esittivät juttunsa suurella näyttämöllä sinistä tai vihreää vasten. Heidän oli kuviteltava erittäin niukoissa ellei jopa olemattomissa lavasteissa kaikki ympärillä oleva, paitsi siis vastanäyttelijät. Siksi 300 onkin mielenkiintoinen yhdistelmä Lars von Trierin valkokangasteatteria ja CGI-elokuvaa toimien aivan eri tasolla ja paljon paremmin kuin uudempien Tähtien sotien kaltaiset humpuukit. Ja ehkä juuri tässä mielessä 300 on sittenkin otettava tosissaan ja vakavissaan. Se jää nähtäväksi.

Itselleni spartalaisten tuiman tyly, digifantastinen pullistelu merkitsi ennen kaikkea paluuta lapsuuteen. Aikuisen miehen fantasiana ja satutuokiona tämä elokuva jyrääkin, jos sen sellaisena pystyy vastaanottamaan. Pikkupojan seikkailuleikkien lihaksikkaat actionman-ukkelit heräsivät valkokankaalla henkiin taistellakseen ylivoimaista vihulaista ja sen hirviöitä vastaan. Pikkupojan mielikuvituksessa sankarien maailma oli ilmaista hahmotella painajaisen ja unen sekoitukseksi, 300:ssa infantiilit haave- ja hourekuvat on sen sijaan toteutettu 60 miljoonan dollarin budjetilla. Ja kuten aina näissä naiiveissa leikeissä paha oli todella paha ja perverssi, jotta oikeamieliset vaikka väkivaltaisetkin sankarit näyttäisivät aina vain paremmilta, voimakkaammilta ja moraaliltaan järkähtämättömimmiltä.

Tällaisena eskapistisena hurlumheina 300 toimii mitä mainioimmin. Mutta siinäkin on haasteensa, sillä ainoastaan riittävällä historiantuntemuksella elokuvan osaa ottaa tarpeeksi kevyesti.