Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset valkokangas

Lastenelokuvien asema on ilahduttavasti vakiintunut suomalaisessa elokuvanteossa. Vuosittain valkokankaille saadaan kotimaisia koko perheelle soveltuvia elokuvia, jotka vetävät teattereihin myös mukavasti yleisöä. Elokuvakulttuurin kannalta kyse on myönteisestä asiasta.

Hyvien katsojalukujen ansiosta kokoperheen elokuviin panostetaan nykyään myös tuotannollisesti, eivätkä lapsille suunnatut elokuvat ole enää vastaavia vasemman käden projekteja kuten takavuosina. Tämä tosin näkyy lähinnä elokuvien ulkoisissa puitteissa ja nimekkäissä tekijäluetteloissa. Vakavasti otettavia, taiteellisesti korkeatasoisia ja kunnianhimoisia lastenelokuvia tehdään edelleen ani harvoin. Vuosituhannen alussa oli vielä toisin, kun lastenelokuvien tuotannossa tapahtunut ryhtiliike tuotti Klaus Härön Näkymättömän Elinan (2002) ja Liisa Helmisen Pelikaanimiehen (2004) kaltaisia elokuvia. Sittemmin on menty Risto Räppääjien ja muiden kirjojen sivuilta tunnettujen hahmojen voimin.

Sinikka ja Tiina Nopolan luomat sisarukset Heinähattu ja Vilttitossu ovat seikkailleet parinkymmenen kirjan sivuilla. Ensimmäinen elokuvasovitus nähtiin vuonna 2002, kun Kaisa Rastimo ohjasi Heinähatun ja Vilttitossun. Se oli yksi niistä elokuvista, jotka aikanaan nostivat lastenelokuvien tuotantoprofiilia.

Rastimon Heinähattu ja Vilttitossu oli elokuvallisesti kunnianhimoinen, vaikka kerronnan näkökulma painottuikin aikuishahmoihin. Televisiokomiikan parista ponnistava Anna Dahlman on nyt viisitoista vuotta myöhemmin ohjannut toisen Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvan, Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset, joka elokuvallisen kunnianhimon sijaan on tehty lähinnä televisiotuotantojen rutiinilla.

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset ilmestyi kirjana vuosituhannen alussa ja siitä tehtiin tuoreeltaan myös näytelmä. Viime vuonna kirjasta julkaistiin näytelmäsovitusta mukaileva uusintapainos, joka on nyt siirretty jotakuinkin sellaisenaan valkokankaalle – mukaan on lisätty irrallinen sivujuoni kahdesta ryöstösaalistaan etsivästä vankikarkurista. Päätarinassa Kattilakosken perhe lähtee viikoksi huvilalle lomailemaan ja sattuvasti naapurihuvilalle matkaa samaan aikaan tuttu konstaapelikaksikko, joka tekeytyy Rubensin taiteilijaveljeksiksi. Heinähatulla ja Vilttitossulla on kuitenkin epäilyksensä taiteilijaveljeksistä.

Klassisessa naamioitumisleikissä ja sitä seuraavissa sattumuksissa Heinähattu ja Vilttitossu ajautuvat jo kirjan sivuilla sivurooliin ja tämä asetelma vain pahenee valkokankaalla. Elokuvassa Heinähattu ja Vilttitossu suorastaan loistavat poissaolollaan pitkiäkin aikoja, kun aikuishahmot koheltavat koko rahan edestä.

Kerronnallinen vinoutuma on suuri sääli Emily Shipwayn ja Ella Kankaan osalta, sillä he ovat enemmän kuin mainioita Heinähattuna ja Vilttitossuna niissä kohtauksissa, jotka heille on elokuvassa suotu. Jostain syystä nimikaksikossa lepäävää voimavaraa ei ole liiemmin hyödynnetty vaan estradi on estoitta annettu televisiosta tutuiksi tulleille koomikoille, joiden ilveily ja rasittava ylinäytteleminen turruttavat elokuvan varsin nopeasti kehnon televisioviihteen tasolle.

Pidän lapsikatsojien aliarvioimisena, että elokuvantekijät kuvittelevat lasten haluavan katsoa aikuisten spedeilyä. Lapset tunnetusti katsovat mitä tahansa ja helposti kommentoivat hahmojen olevan hassuja, mutta mikä lapsille aidosti toimii, vaatii samaistumispintaa, jota pelleilevät aikuiset eivät tarjoa.

Tarinan seuraamisen intensiteetti on lapsilla aivan eri tasolla, kun kerronnan näkökulma on heille samaistuttavissa hahmoissa eli lapsissa tai lapsiin verrattavissa eläin- ja satuhahmoissa. Ja tämä pätee niin kirjoihin kuin elokuviin. Aikuisten koheltamista lapsi ei kovin kauaa jaksa keskittyneesti seurata, joten voi vain ihmetellä, miksi lapsille kohdennetussa elokuvassa tila annetaan aikuisille, joiden pitäisi olla korkeintaan hauskoja sivuhahmoja.

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -elokuvassa alkuperäisestä tekstistä juontuvaa ongelmaa ei ole edes yritetty korjata, päinvastoin. Osin tämä lienee seurausta elokuvan osatuottajina häärivien Aku Hirviniemen ja Janne Katajan omista rooleista konstaapeleina. Ammattikoomikkoina he kyllä sinänsä hoitavat tonttinsa asianmukaisesti, mutta kun lakanaan kääriytynyt Hirviniemi hyppää ulisten mökkiverannan kaiteen yli ties kuinka monetta kertaa, niin montako kertaa sen pitäisi naurattaa.

Aikuisnäyttelijöistä Matti-isää näyttelevä Joonas Nordman tuntuu ainoana sisäistäneen roolinsa ja sen tulkinnan. Äiti Hannaa esittävä Niina Lahtinen on sen sijaan esimerkki toisesta äärilaidasta, jossa hahmosta on tehty yksinkertaisesti rasittava. Ylilyöty karrikointi toimii ehkä televisiossa, mutta valkokankaalla se on vain vaivaannuttavaa ja tuo mieleen takavuosien puskafarssit, jota elokuva valitettavan paljon muutoinkin muistuttaa.

Tekijöillä on varmasti ollut vilpitön tarkoitus tehdä koko perheelle soveltuvaa hauskaa ja viihdyttävää elokuvaa, mutta aina ei voi onnistua. Tasoero viime vuosien Risto Räppääjiin ja Onneli ja Anneli -elokuviin on liian suuri puhumattakaan vuosikymmenen alun elokuvista Herra Heinämäki ja Leijanatuuliviiri (2011) sekä Ella ja kaverit (2012), joiden jälkeen kotimaisissa kokoperheen seikkailuissa on eletty alavireistä aikaa. Toivottavasti Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset jää pohjakosketukseksi, jonka jälkeen suunta olisi jälleen ylöspäin.