Badding valkokangas

Myyttisen maaseutumme kuvaajana aateloitunut Markku Pölönen on uutuudessaan astunut askeleen tai puoli lähemmäs nykypäivää. Suomalaisen rock-musiikin ja iskelmän yhdistäjäpioneerin, Rauli Badding Somerjoen, traagista elämää kuvittava Badding koettaa täysin rinnoin hengittää modernia nuorisokulttuuria. Pölösen tuotannosta tuttu, kotimaisen elokuvan klassiselta kaudelta mukailtu käsitys maaseudun ja kaupungin suhteesta hallitsee silti myös Baddingia. Se yrittää urheasti olla surullisenkaunis satu. Valitettavasti tarina lässähtää väsähtäneeksi moraliteetiksi suosion ja kaupunkilaisen elämänmenon vaaroista.

Baddingin suurin ongelma tuntuisi olevan käsikirjoituksen jankkaavassa hajanaisuudessa. Jo ensi minuutit saavat vaivaantumaan. Kymmenessä minuutissa ehditään laskujeni mukaan neljään kertaan korostaa tarinan olevan nimenomaan satu. Sama asia kerrotaan tekstillä, kertojanäänellä ja vielä pariin kertaan kuvillakin. Koko kansan elokuvan tekemisen ei kai pitäisi tarkoittaa tällaista yleisön huomiokyvyn aliarvioimista.

En oikein tiedä, mitä sadun maailmaa hahmottavasta, raskaan ja kliseisen oloisesta symboliikasta pitäisi ajatella. Raulin haavemaailmaa kuvaa heti aluksi usvainen näky järven pinnalla tanssahtelevista keijuista. Postmodernia ironiaa, vai? Vaiko sittenkin moneen kertaan nähtyä helpoimman tien valitsemista? Vielä isompi rasite on Rauli Rusakon eläinfaabelia satuileva kertojanääni. Jälleen kerrotaan uusiksi asiat, jotka jo kuvissa nähdään.

Sinänsä Baddingin elämäkerran tekeminen saduksi on oiva idea. Ei tarvitse välittää tarkoista faktoista, mielikuvituksen voi antaa lentää. Badding kuitenkin kompastuu hieman samaan kuin vaikka Doors, Kulkuri ja joutsen, tai ennen kaikkea parin vuoden takainen David Bowie / Iggy Pop -vedätys Velvet Goldmine. Kuvattava pop-ikoni on jo tunnettujen faktojen, jo pelkästään visuaalisen olemuksensa puolesta niin vaikuttava hahmo, että jonkin vähän sinne päin olevan seuraaminen alkaa helposti tympiä Jos tarina ei vedä eikä fantasia laukkaa, niin miksi katsojan pitäisi kiinnostua jostakin tyypistä, joka on aika lailla Baddingin oloinen, muttei sittenkään ehkä ihan Badding?

Ikävintä on elokuvan edetessä tapahtuva kerronnan painopisteen luisuminen poispäin Janne Reinikaisen Baddingista. Tähden kroonisesti epäkiinnostavan ystävän Ossin (Peter Franzen) toilailuita juututaan seuraamaan pitkiksi, vaivaannuttaviksi toveiksi. On kuin Pölönen olisi itsekin menettänyt uskonsa Baddinginsa vetovoimaan, ja hädissään remponut filminsä vielä syvemmälle suohon. Ei ole ihme, että lahjakkaat näyttelijät Reinikainen, Franzén, ja nuoruudenihastus Marin roolissa nähtävä Karoliina Blackburn ovat tyystin hukassa. Reinikainen on kyllä Baddingin näköinen, mutta rooli on kirjoitettu ohueksi, väsyttävästi jaarittelevaksi nynnyksi.

Helsingin herrat

Oma lukunsa on Pölöselle ominainen käsitys maaseudun onnelasta kaupungin kyynisen turmion vastakohtana. Kaupunki on tehnyt Raulista onnettoman ja yksinäisen. Ainoat turvapaikat ovat äidin ja Marin luona - molemmat Someron auvoisassa rauhassa. Tähden perässä juoksevat "sudet" ovat rahanhimoisia helsinkiläisiä keikkajärjestäjiä ja sensaatiojournalisteja. Comeback-keikkaa promotoiva, Pertti ja Ilkka Koivulan "hintahtava" postmoderni elämäntaiteilijakaksikko on kuin suoraan pahemmastakin 50-luvun rillumareista.

Kaiken tämän jälkeen, Baddingissa on paljon hyvääkin. Musiikki on totta kai kaunista, ja sitä käytetään paikoin oivaltavasti. Keikkakuvissa on väliin pientä yliampumisen makua, mutta fiilis on niissä valtaisa. Erityisesti (juhannusfestareilla?) järven rannalla kuvattu pätkä hivelee silmää, niin kuin visuaalinen puoli läpi koko elokuvan. Pölösellä on tallella taito rakentaa nautittavaa kuvaa.