Metsän siimekseen

Sota on ollut suomalaisen elokuvan kulmakiviä, mutta yhteiskunnan uudelleen rakentamisen aikakausi on usein jäänyt vähemmälle huomiolle. Markku Pölösen Oma maa kertoo tarinan uusista aluista kronikoidessaan pariskunnan rakkaustarinan sodan loppumisesta olympiavuoteen 1952. Jos Koirankynnen leikkaaja (2004) käsitteli sodan jälkeistä aikaa miesten näkökulmasta, kertoo Oma maa usein syrjään jääneiden emäntien tarinaa.

Oma maaSodan arvet ulottuvat pidemmälle kuin silmä näkee. Veljensä sodassa menettänyt Anni (Oona Airola) joutuu totuttelemaan rauhan aikaan perheessä, jonka kotikartano on kääriytynyt suruvaippaan. Hän tapaa veljensä kanssa rintamalla palvelleen Veikon (Konsta Laakso), joka ei istu perheen muottiin sopivasta sulhasesta. Anni ja Veikko alkavat kuitenkin haaveilla omasta tilasta ja päättävät jättää Annin suvun tarjoaman mukavan elämän taakseen ja muuttaa kylmälle tilalle keskelle Pohjois-Karjalan metsää.

Sota sekoitti yhteiskuntaa monella tapaa. Se jätti jälkeensä paljon surua ja traumatisoituneita ihmisiä, mutta loi myös uusia mahdollisuuksia. Anni ja Veikko tulevat eri yhteiskuntaluokista ja tuskin olisivat tavanneet toisiaan, ellei sota olisi tuonut heitä yhteen. Miesten ollessa sodassa Anni on saanut maistaa työelämän vastuuta johtaessaan sukuleipomoa isän ja veljen ollessa rintamalla.

Oma maaVastuullisesta asemasta luopuminen saa Annin haluamaan uutta elämää ja se on antanut hänelle myös uskoa omiin kykyihinsä niin, että irtautuminen perheen taloudellisesta turvasta ei tunnu uhkarohkealta heittäytymiseltä. Pölönen on onnistunut kuvaamaan yhteiskunnallisia liikkeitä alleviivaamatta niitä liikaa.

Oma maa onkin erityisesti Annin tarina. Hänen valintansa taustoitetaan tarkasti ja Oona Airola tekee monitulkintaisen ja valovoimaisen roolityön, joka tuo mieleen Irma Seikkulan kaltaiset vahvat naishahmot vanhoista Suomi-filmeistä. Veikon tarina tuntuu alkavan vasta elokuvan puolessa välissä, mikä jättää hänet etäiseksi Konsta Laakson työstä huolimatta. Jos elokuva olisi keskittynyt Annin tarinaan loppuun asti, olisi painotus kannattanut. Nyt elokuva jakautuu kahteen osaan ja kun Veikko alkaa ottaa elokuvassa enemmän tilaa, menettää tarina myös keskipisteensä.

Oma maaKäsikirjoitus koituu elokuvan kompastuskiveksi. Oma maa on aluksi kertomus pariskunnasta, mutta elokuvan edetessä kaksikon elämäntarinaan tuntuu sisältyvän koko sodantraumasta toipuva Suomi. Puolessa välissä tuntuu kuin tekijät olisivat tajunneet, että vuosikymmentä on vielä jäljellä suden osa ja kiire jää leimaamaan koko elokuvan loppua.

Alun hidas kerrontatyyli vaihtuu laukaksi, kun tapahtumaketjuista tulee tiheämpiä, eivätkä hahmojen valinnat enää tunnu luontevilta. Pölönen on ollut parhaimmillaan filmatisointien kanssa, joiden raamit määrittää tukeva tarina. Nyt vuosikymmen tuntuu liian isolta palalta elokuvalle, joka ei tiedä tarkkaan, mitä kaikilla vuosilla tekisi.

Oma maaPölöstä on aina kiinnostanut suomalaisen työn kuvaus ja rakkaus luontoon, eikä Oma maa ole tästä poikkeus. Paanukaton tekoa tai pellon raivaustöitä kuvataan välillä jopa dokumentaarisella tarkkuudella. Nostalgiannälkäisille katsojille elokuva tarjoaa komeita maisemia ja ajankuvausta, jossa Pölönen on aina loistanut. Oma maa on elokuva, jolla on vahva identiteetti. Se ei ota riskejä, vaan pelaa varman päälle. Turvallinen tyyli kantaa osittain elokuvaa, jopa silloin kun sen tarina ei niin tee.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 3 henkilöä



Lue myös