Markku Pölönen - supisuomalainen tarinankertoja

Vieraillessaan viime syksynä Turun yliopiston historian laitoksen järjestämässä History and Memory -kongressissa elokuvaohjaaja Markku Pölönen puhui lämmöllä elokuvan roolista muistitiedon säilyttäjänä. Pölönen hurmasi etupäässä opiskelijoista koostuneen yleisön vakaalla, mutta hersyvällä puheenparrellaan. Pölönen ehdotti, että historiantutkijoiden olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota "huuhaahistoriaan", valheiden ja päättömien juttujen sekä arkisten sattumusten kadonneeseen menneisyyteen. Pölösen ironinen heitto avaa näkymiä hänen omien elokuviensa saaman suosion hahmottamiseen.

Vuonna 1993 valmistunut Onnen Maa nosti Pölösen suomalaisen elokuvan suureksi toivoksi. Pienimuotoinen, lämmön ja elämänmyönteisyyden täyttämä tangoelokuva oli virkistävä poikkeus ankeuteensa tukehtuvassa suomalaiselokuvassa. Teatterilevityksessä teos ei vielä saavuttanut suuria katsojalukuja, mutta televisioesityksen miljoonapäinen katsojajoukko osoitti, kuinka paljon kysyntää maaseutukuvaukselle lopulta oli. Heikki Turusen romaaniin pohjautuva, vuonna 1995 valmistunut Kivenpyörittäjän kylä tarjosi sitten huomattavasti ristiriitaisemman kuvan maaseutuyhteisöstä, vaikka siinäkin oli mukana ensimmäisestä elokuvasta tuttua herkkää maalailua. Se oli menestynein suomalaiselokuva vuosiin, joten ohjaajan seuraavaan projektiin kohdistui suuria toiveita.

Nyt Markku Pölösen uusi elokuva Kuningasjätkä on valkokankailla ja odotukset ovat täyttyneet. Tyytyväisen näköinen ohjaaja istui turkulaisen elokuvateatteri Formian aulassa ja kertoi auliisti toimittajille elokuvansa syntyvaiheista.

Pölönen on monella tapaa elokuviensa näköinen mies. Itsetietoisen elokuvaohjaajan sijaan toimittajien edessä istuu avoin, ystävällinen ja rempseää huumoria viljelevä työmies. Juuri sellainen perusjätkä, joka valistaa sinulle elämän perusasioita muutamalla kiteytyneellä lauseella tai jutunpätkällä.

Pölösen Kuningasjätkä syntyi monen vuoden kypsyttelyn jälkeen. Pohjana olivat ohjaajan omat uittokokemukset 1970-luvulla. Tukinuiton kannalta aika oli auringonlaskun aikaa, ja jätkien muisteloissa oli jo haikeutta mukana. Ohjaajan tarkoituksena oli tehdä dokumentti jätkäporukasta, johon hän oli uittohommissa tutustunut, mutta se hanke kariutui. Tarinat ja tyypit jäivät kuitenkin muhimaan. Kuningasjätkä sijoittuu 1950-luvulle, aikaan, jolloin tukkilaisjätkien kulttuuriperinne eli ja kukoisti vielä vahvana ja itsetietoisena. Kuinka henkilökohtainen elokuva on kyseessä?

Pölösen mukaan Onnen maa on yhä hänen henkilökohtaisin, omaelämäkerrallisin elokuvansa. Kuningasjätkä on kuitenkin ohjaajalle läheisempi elokuva kuin Kivenpyörittäjän kylä, joka oli sovitus Turusen tarinasta. Oman käsikirjoituksensa pohjalta toimineen ohjaajan ei tarvinnut menettää yöuniaan sen vuoksi, että hän olisi tuhoamassa jonkun muun luomaa tarinaa.

Kuvausryhmän yhteinen sävel näkyy lopputuloksessa

Kuningasjätkän tekijäjoukko oli Pölöselle tuttu, sillä samaa kuvausryhmää oli käytetty kahdesti aiemminkin. Ohjaajan mukaan samojen taiteellisten vastuuhenkilöiden käyttö nopeutti tekoprosessia.

- Kyllä siihen pätee se, mitä Matti Pellonpää -vainaa sanoi: elokuvan kuvausryhmä on bändi, jonka soittotapa näkyy lopputuloksessa. Se helpottaa työskentelyä, koska voi olla täydessä vauhdissa ensimmäisestä kuvauspäivästä lähtien.

Tutusta tiimistä huolimatta Kuningasjätkä on selvästi Pölösen oma elokuva: hän sai hyvin vapaat kädet sen tekemiseen, ja käsikirjoitukseen tehtiin omavaltaisia muutoksia vielä kuvausvaiheessa. Pölönen antoi näyttelijöille runsaasti liikkumatilaa roolihahmojen rakentamisessa. Hänen reseptinsä henkilöohjaukseen on tehokkaan yksinkertainen.

- Annan hyvin suuria vapauksia näyttelijöille. Monet suomalaiset elokuvaohjaajat voisivat hyvin mennä kahville silloin kun näyttelijä tekee työtään. Näin syntyisi parempia leffoja.

Nostalgia myönteisenä voimana

Nostalgia lyö voimakkaasti läpi Pölösen elokuvista. Ohjaaja näkee nostalgian positiivisena voimana ja pyrkii elokuvillaan antamaan toivoa kanssaihmisilleen. Onnen maan jälkeinen huikea yleisöpalaute osoittikin, että nostalgiselle kaukokaipuulle oli olemassa sosiaalinen tilaus.

- Naiivisti ajatellen elokuvantekeminen on synttärilahjan antamista. Eihän kukaan anna lahjaa, josta vain lahjan antaja itse tykkää.

Kauniilla kuvillaan hurmaava Kuningasjätkä palauttaa varmasti monen vanhemman polven katsojan mieliin sodanjälkeisen Suomen jälleenrakennustyön optimismin. Pölönen ei häpeile kertoa suurta kansallista tarinaa.

- Minua kiinnostaa se Suomi, joka on luotu kuviksi. Sota-aikana suomalaisille koetettiin paukuttaa päähän, miten kaunis tämä maa on ja miten sitä kannattaa puolustaa. Tarkoitusperistään huolimatta nämä kuvat ovat hienoja!

Ohjaajaa kiehtovat menneisyyden onnelliset kuvat, joissa talkoissa työskentelevät suomalaiset ovat kuin Maon Kiinasta. Olkoon todellisuus millainen tahansa, katsoja haluaa uskoa nämä kuvat todeksi. Elokuvan tarpeisiin ne ovatkin selkeätä ja kaunista materiaalia.

Kaipaako ohjaaja vastaavaa talkoomentaliteettia laajemminkin suomalaiseen yhteiskuntaan?

- Kyllä vain! Minulla on näin hupimielessä ehdotus: Suomen Vahvin Mies -kisoissa, joissa tuhlataan helvetisti energiaa aivan tyhjänpäiväiseen teutaroimiseen, voitaisiin hakata vaikka jollekin leskimuorille talven halot kilpaa.

Muutenkaan ohjaajalla ei olisi mitään sitä vastaan, jos vaikka kunnon mottitalkoot palautettaisiin kunniaan.

- Siinä ei pullalihaksilla pärjättäisi, kun miehet laitettaisiin pariksi päiväksi metsätöihin. Siinä sitten nähtäisiin, kuka todella on Suomen vahvin mies!

Tarinankerronta on elokuvan suola ja sokeri

Markku Pölönen on useaan otteeseen korostanut rooliaan tarinankertojana. Ohjaaja onkin huolissaan alkuperäisten tarinoiden katoamisesta. Ahtaiden lajityyppikaavojen seuraaminen johtaa siihen, että kaikki toistavat vain moneen kertaan kuultuja ja nähtyjä, kierrätettyjä tarinoita. Harva tekee enää elokuvia oman kokemustaustansa pohjalta. Kiireinen aikamme tarvitsisi siis tarinankertomisen jalon perinteen elvyttämistä.

- Nykyään kaikki on kovin nopeaa ja säpäleistä eikä kukaan kerro enää pitkiä tarinoita. Usko pitkien tarinoiden vetovoimaan onkin elokuvan keskeisiä ideoita.

Perisuomalaisen tukkilaiselokuvan ohella Kuningasjätkässä on myös lännenelokuvalle ominaisia piirteitä. Ohjaaja vertaakin tukkilaisia cowboyhin.

- Cowboyt veivät karjaa ja tukkijätkät puita, mutta heillä on samanlainen ammatti-identiteetti ja he kokevat samat asiat omassa työssään arvokkaiksi. Molemmat korostavat vapautta. Elämä ja työ on kovaa, kapista ja kylmää, mutta vapaus on tärkeintä.

Työ on kovaa myös Pölöselle, joka joutuu hänkin omalla sarallaan taistelemaan vapaudesta tehdä haluamiaan elokuvia. Pelkästään pitkiä elokuvien ohjaaminen ei takaa edes hänelle lihavaa tilipussia. Ohjaaja hankkii lisätienestejä luennoimalla ja tekemällä mainoksia "niin paljon kuin sielu sietää". Seuraava iso projekti on Rauli Badding Somerjoen elämästä kertova elokuva, jonka pitäisi olla valkokankailla vuonna 2000.