Lieksa! kotikatsomo

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Pölönen taiteilee kotiinpaluusta tunteita nostattelevaa tarinaa. Lieksa onkin hyvin selvä jatkumo ohjaajan mieliteeman pariin kuten myös sadunhohtoiseen kerrontaan, josta ajoittain parhaimmillaan paistaa fellinimäisen värikylläinen ja persoonallinen henkilögalleria elokuvan omassa omalaatuisessa todellisuudessa.

Koppeloiden sukukronikka luo tervetulleen poikkeaman muuten totiseen kotimaiseen nykyelokuvaan. Tosin Lieksan ongelmana on juuri sen pitkälle viety tyylittely, joka ei niin sanotun perinteisen elokuvakerronnan ankkuroinneista välitä, mikä todennäköisesti aiheutti yleisökadon lumoavan kauniin mutta vaikeasti lähestyttävän elokuvan kohdalla.

Pölönen onkin Lieksallaan mennyt paljon Baddingia ja Emmauksen tietä pidemmälle. Itse pidän ohjaajan tunnetta kokonaisvaltaisesti pursuavasta ja aistillisesta surrealismista, mutta ymmärrän myös niitä katsojia, jotka kokevat moisen luotaan työntäväksi. Lieksaa kokiessa täytyykin muistaa, että se ei ole tehty järjellä katsottavaksi. Kaikki realismihakuisuus pääkopasta pitää laittaa ennen elokuvaa narikkaan paussia viettämään. Ja juuri siksi elokuvan tyhjäksi selittävä kertojaääni välillä ärsyttää, koska olisin mielellään nähnyt Lieksan pelkkien kuvien voimalla. Ihmisluonteen hyvyyden teemat kun täytyy löytää itse omasta sydämestään eikä poimia niitä tyrkyllä olevalta tarjottimelta.

Lieksasta ei ole varmaankaan suunniteltu suuren yleisön elokuvaa, mutta valittu linja olisi pitänyt viedä loppuun asti ilman turhia apuvälineitä katsojalle. Kun oma sydän lähtee juoksuun, niin tuntuu melkoiselta aliarvioimiselta, että sille kesken kaiken tarjotaan yhtäkkiä rollaattoria.

Onneksi Pölösen maaginen silmä kauneudelle, karullekin sellaiselle, hypnotisoi unohtamaan sekä ylilyönnit että kuopat, ja elokuvan jälkeen tunnelma on kuin sitä toivoisi olevan elämän ehtoopuolellakin: mielessä kirkkaimpina välkkyvät hyvät ja onnelliset ajat, jotka ovat muistossa ottaneet selkävoiton kaikesta pahasta. Sitä kädenvääntöähän elämä on, ja sen vuoksi Lieksa ajoittain on kuin kevätaurinko pimeydessä talven elävälle ja synkkyyteen taipuvaiselle suomalaiselle.

Minulle Pölösen elokuvat ovat aina toimineet jonkin sortin terapiana. Kun on tarpeeksi halua ja uskallusta antautua ja katsoa elokuvat niiden omilla ehdoillaan, löytää niistä hämmentävän paljon vapauttavaa voimaa ja syvältä koskettavaa sanomaa ihmisenä olemisesta. Tässä suhteessa Pölönen tekee tällä hetkellä täysin ainutlaatuista suomalaista elokuvaa.