Lieksa! valkokangas

En olisi laskenut Markku Pölöstä vielä Onnen maan (1993), Kivenpyörittäjän kylän (1995) ja Kuningasjätkän (1998) aikoihin Suomen omaperäisimpien elokuvantekijöiden harvalukuiseen joukkoon. Badding (2000) kuitenkin paljasti Pölösessä piilevän kykyä katsoa todellisuuteen maagisemmastakin näkökulmasta kuin pelkän kylänraitin riehakkaan realismin kautta.

Kokeilevan Emmauksen tiellä -elokuvan (2001) myötä Pölönen löysi kylänraitilta sellaista taianomaisuutta, että Koirankynnen leikkaajassa (2004) palaset loksahtivat lopullisesti paikalleen. Pölösen elokuvat ovat kuin nuotiolla kerrottuja tarinoita, joissa eletty ja koettu todellisuus sulautuvat siihen millaisena elämä halutaan nähdä ja kuvitella. Maagista realismia. Ja Lieksassa nuotion lämmön voi lähes aistia.

Koppeloiden perhe on yhtä kuin karavaani kiertäviä räätäleitä. Itsensä tsaarin jälkeläisiksi kerrottujen Koppeloiden matka on vienyt halki Euroopan ja rauhan tyyssijaa haetaan viimein Lieksasta. Kysymys on matkasta monella tasolla. Matriarkan johtaman perhekunnan tietä mutkistaa karavaaniin palaava Koppeloiden musta lammas, joka rikkoo niin perheharmonian kuin usuttaa Koppeloiden kimppuun Australian takamailta esikuvansa ammentaneen moottoripyöräjengin. Ja kaikki tämä kerrotaan Koppeloiden mukana matkaavan mykäksi kolkatun Kasperin suulla.

Lieksa ei ole helppo elokuva, jos sitä katsoessa yrittää väkisin pitää kiinni realismin kahleista. Lieksa on satu, jonka universaalit ainekset Pölönen on jouhevasti istuttanut suomalaiskansallisiin erityispiirteisiin ja Pohjois-Karjalan runollisiin maisemiin. Lieksa kertoo perheestä ja unelmien kauneudesta sekä kyvystä olla onnellinen sinä mitä on. Tarpeellinen opetus maailmassa, jossa kateus ja jatkuva paremman tavoittelu estää suurinta osaa ihmisistä löytämästä todellista onnea.

Pölösen vahvinta antia ovat yleisinhimillisten tarinoiden lisäksi realismissaan elämää täysin palkein hengittävät henkilöhahmot, jotka ovat niin todellista lihaa ja verta kuin selluloidille on mahdollista taltioida. Kenties tässä inhimillisessä kosketuksessa konkretisoituu sitä ainutlaatuista pohjoiskarjalalaista mentaliteettia, josta me etelän kiireen rasittamat pullamössömammanpojat voimme vain unelmoida. Niin, Pölösen elokuvissahan ei ole koskaan kiire, mutta silti ne ovat kuvallisesti toimivia ja tarinansa jouhevasti kertovia teoksia.

Lieksa on kuviltaan kaunis elokuva. Kuvat ovat harkittuja ja lämpimiä. Kohtaukset Koppeloiden Herajärven rannalle perustamassa leirissä suorastaan huokuvat koskettavia sävyjä. Taitavasti Pölönen myös välttää kuvaamasta maisemia puhki. Luonnonkaunis ympäristö on osa tarinaa ja hahmoja, ei pelkkä ulkokohtainen kaunistus valkokankaalla.

Tunnelma Lieksassa on sympaattisesti vinksahtanut. Tarina on kuin rinnakkaistodellisuus, jonka kautta voi nähdä inhimillisyytemme moninaisia piirteitä koston ja katkeruuden säröistä rakkauden ja toivon eheyteen. Piirteet ovat tutumpia monista keskieurooppalaisista elokuvista kuin suomalaisesta nykyelokuvasta. Tekotaiteellisuudesta ei ole kuitenkaan pelkoa toisin kuin esimerkiksi Mika Kaurismäen Honey Babyn (2004) kohdalla. Se mikä Kaurismäellä oli kolkkoa toteavuutta, on Pölösellä elävää kertovuutta.

Kertovuudessa on Pölöselläkin pieni onnahdus. Kertojan monologi on paikoin liian hallitseva. Se aliarvioi kuvia ja niiden kertomaa tarinaa sekä ennen kaikkea katsojan oivaltamisen kykyä. Miksi selittää sanoin sitä, minkä kuvat jo kertovat?

Äänimaailmasta löytyy toinenkin hämmennyksen siemen. Tuomas Holopaisen ja Marco Hietalan tunnuskappale While your lips are still red särähtää englannillaan aluksi korvaan, mutta pohjoiskarjalaisen mentaliteetin taika toimii musiikinkin saralla. Kappale pureutuu elokuvan sielunmaisemaan ja nivoutuu lopulta erottamattomaksi osaksi kokonaisuutta, joka on kaunis. Poikkeuksellisen kaunis.