Lihan värinä kotikatsomo

Täytyy varmaankin tunnustaa moukkamaisuuteni ja taiteellinen rajoittuneisuuteni. Pedro Almodóvarin Lihan värinä ei ollut mielestäni mikään maailmoja mullistava tai ajatuksia avartava katsomiselämys, pikemminkin päinvastoin. Se oli unettava ja sai aatokseni karkaamaan kertaan jos toiseenkin. Draaman hahmoista kyllä löytyy syvyyttä ja ankstia, mutta katsomismukavuutta nakertaa alituiseen tyhjäkäynnillä polkeva juoni, joka jahkailee ja jahkailee. Lihan värinää katsellessa herääkin aiheellinen kysymys: saikohan ohjaaja palkkansa elokuvan minuuttien mukaan, sillä aineksia siinä ei ollut kuin jaksoon Kauniita ja rohkeita. Juoni etenee laihoin eväin ja sattuman apuun turvaudutaan turhan tiiviiseen tahtiin. Katsojan onkin syytä ihmetellä kuinka helppoa neljän henkilön on törmäillä toisiinsa Madridin kaltaisessa piskuisessa pikkukaupungissa. Odotin suurin toivein Lihan värinältä kyllä jotakin hieman ryhdikkäämpää.

Lihan värinä on urheilulla maustettu tarina eteläisestä mustasukkaisuudesta. Kertomus on yksinkertaisuudestaan huolimatta turhan rönsyilevä referoitavaksi, mutta uskokaa toki: kaikki asiat pyörivät elokuvassa enemmän tai vähemmän vällyjen välisten värinöiden motivoimina - puutumiseen saakka. Espanjalainen taide-elokuva jää harmaaksi ja turraksi väännöksi, jota ainakaan minä en lähde suosittelemaan saati sitten ylistämään vain ja ainoastaan sen vuoksi, että sen on ohjannut amerikkalaiselle valtavirralle pitkät antanut kultturelli eurooppalainen. Tai sitten olen vain viime aikoina nähnyt liiaksi jonninjoutavia Hollywood-keskivertomössöjä, turruttanut makuni ja myynyt sieluni kaupalliselle viihdemyllytykselle. Mutta toisaalta! Viimeksi näkemäni paljon parjatun genren malliesimerkki Deep Blue Seakaan ei mielestäni pahemmin värisyttänyt muiden kuin hain hampaisiin joutuneiden lihoja.