Nouvelle Vague valkokangas

Idearikas Richard Linklater tekee elokuvia nopeaan tahtiin. Alkuvuodesta Cannesin elokuvafestivaalille valmistunut ranskalaisesta uudesta aallosta kertova Nouvelle Vague oli hänen tämän vuoden ensimmäinen ensi-iltaelokuva. Amerikassa on valkokankailla nähty jo toinenkin Linklaterin ohjaus, säveltäjä Lorenz Hartin elämästä kertova Blue Moon (2025). Nouvelle Vague on nuorekas ja energinen kunnianosoitus menneelle elokuvantekemiselle ja innovaatioille.

1950-luvun lopulla ranskalainen uusi aalto on ottanut tuulta siipiensä alle ja Cahiers du Cinéma -lehden kirjoittajat ohjaavat elokuvia kiihtyvällä vauhdilla. Ainoa, joka ei ole vielä tarttunut kameraan, on Jean-Luc Godard (Guillaume Marbeck), joka kirjoittaa elokuvakritiikkejä, mutta käsikirjoitus ei vain tahdo syntyä. Rahoitus muutamalle kuvauspäivälle löytyy ja Jean-Luc alkaa koota työryhmää yhteen. Aiempi kokemus elokuvien tekemisestä lentää koppaan, kun Viimeiseen hengenvetoon (1960) -elokuvan kuvaukset pyörähtävät käyntiin. Aikaa tai rahaa ei juuri ole ja käsikirjoituskin on vain muistiinpanoja paperilla, mutta pääosiin on kiinnitetty amerikkalainen elokuvatähti Jean Seberg (Zoey Deutch) ja nouseva ranskalainen lupaus Jean-Paul Belmondo (Aubry Dullin).

Nouvelle Vague on tehty suurella rakkaudella ja tarkkuudella. Se nostaa esiin ranskalaisen uuden aallon tekijöitä ohjaajien takana ja kuvaa iloisesti kaaosmaisia kuvauspäiviä. Kupliva elokuva ei välttämättä olisi Godardin mieleen, minkä myös elokuvan juoni tekee selväksi. Hetkessä elävää ja elokuvan konventioista piittaamatonta elokuvan tekemistä arvostanut ohjaaja ei välittänyt nostalgiasta ja kiinnitti yksityiskohtiin huomiota ainoastaan sitaattien kohdalla tai liimatessaan taidekortteja seinille. Vaikka ohjaaja viimeisimmissä elokuvissaan käänsikin katseensa historiaan, on sekin tehty elokuvan muotoa aina uudistaen ja uusia tekotapoja syleillen. Nouvelle Vague on siis täysi vastakohta Godardin elokuville sen harkitulla ja viimeistellyllä otteella.

Linklater on roolittanut elokuvan hämmästyttävällä tarkkuudella. Aksentteihin ja puhetyyleihin on kiinnitetty huomiota kautta koko elokuvan, mutta erityisesti Guillaume Marbeck tavoittaa hienosti Godardin omintakeisen puhetyylin. Myös Belmondoa näyttelevä Aubry Dullin on hätkähdyttävästi esikuvansa näköinen. Linklaterin vahvuuksiin on aina kuulunut luontevan näyttelijätyön ohjaus, eikä elokuva tunnu milloinkaan tönköltä imitoinnilta.

Elokuvahistorian suurteosten kuvauksista on tehty paljon tarinoita, jotka kuitenkin usein päätyvät toistelemaan faktoja arvokkaalla äänenpainolla, kuten vaikka Psykon kuvauksista kertova Hitchcock (2012). Nouvelle Vague on täynnä pirskahtelevaa luomisen iloa, mutta kaiken kunnioituksen keskellä se ei ole täysin kritiikitön Godardin kaoottisia ohjausmenetelmiä kohtaan. Mustavalkoinen kuvaus ja mittavan henkilökaartin esittely nimikylteillä ovat hienosti nostettu Godardin elokuvista ja nopeassa leikkauksessa on myös käytetty hänen ajatuksiaan siitä, että vain hyvät palat säästetään, eikä elokuvassa ole juuri tyhjäkäyntiä.

Nouvelle Vague on iloinen ja vauhdikas elokuva, jonka nostalgiaan on helppo kietoutua. Kuvauspaikat ovat pitkälti samoja, joissa alkuperäinen elokuva on kuvattu, vaikka kauniiden katujen ympärillä maailma on muuttunut. Tyylikäs Pariisi viekoittelee punaviinin ja tupakansavun tuoksuisine kahviloineen ja kertoo maailmasta, jota ei enää ole. Linklaterin elokuva on ylistys toimettomuuden ja vetelehtimisen merkityksestä taiteelliselle oivallukselle.