8 naista valkokangas

François Ozonin 8 naista on näytelmällinen 1950-luvulle sijoittuva murhamysteeri, jossa ryhmä naisia viettää noin vuorokauden keskenään isossa talossa. Tarina alkaa, kun talon isäntä löytyy kuolleena, ja koska naiset eivät voi soittaa minnekään tai lähteä talosta, he alkavat vuorotellen selittää alibejaan. Naisten tarinat sisältävät siihen asti tarkoin varjeltuja salaisuuksia ja hyvinkin kieroja kuvioita, joita puidaan yllättävään loppuratkaisuun saakka. Tunnelma tuo lähinnä mieleen 1950-luvun Hollywoodin, Hitchcockin tai Agatha Christien.

8 naista on viihdyttävä melodramaattinen kappale, joka sopii hyvin katsottavaksi pimeänä syysiltana erityisesti siksi, että herkullisista technicolor-väreistä tihkuu suorastaan vitamiineja. Myös koko elokuvan ajan ikkunasta näkyvä lumisade luo omalta osaltaan joulutarinamaista tunnelmaa. Visuaalisessa ilmeessä onkin jopa jotakin samaa kuin Disneyn animaatioissa. Hetkittäin on vaikeaa olla ajattelematta seitsemää kääpiötä tai Ruususen kummitätejä, kun katsoo tätä "mökillään" häärivää naisvärisuoraa. Mielikuvaa vahvistaa se, että elokuvassa on useita musiikkinumeroita, joita naiset vuorotellen esittävät.

Monet elokuvan lauluista ovat kauniita viihdesävelmiä, jotka kuulostavat hyvinkin aistillisilta. Useassa kohdassa vaikuttaa nimittäin siltä, että voi melkein kuulla hengityksen suhinan naislaulajan huulilla, mikä on tietysti aina herkullista. Erityisen koskettava on mustan taloudenhoitajattaren Chanelin (Firmine Richard) esittämä laulu ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä motiivina monille teoille. Myös loppukohtauksessa kuultava Louis Aragonin laulu "Il n’y a pas d’amour heureux" Danielle Darrieux’n esittämänä jää mieleen karheana ja herkkänä.

Kaikesta huolimatta on sanottava, että vaikka kyseessä on kevyt viihdekappale, on häiritsevää ja suorastaan mautonta, kuinka jotkut oikeasti traagiset asiat vain kuitataan tässä elokuvassa pienellä huumorilla tai hilpeällä laulelmalla. Tämä nyrjähdys tai elementtien välinen epätasapaino on ilmeisesti tarkoituksellinen, koska esimerkiksi elokuvan huumori perustuu suurelta osin juuri sille. Tuntuu kuitenkin surkealta, kuinka piittaamattoman kevyesti ja itsekkäästi naiset suhtautuvat heille kaikille eri tavoin tärkeän miehen kuolemaan. Ihan kuin Ozon tarjoiaisi marenkia ja kandeerattuja hedelmänpaloja maustesillin päällä - niin ajattelemattomalta naisten suruttomuus vaikuttaa, jos asiaa ajattelee.

Ozonin uutuuden rakenteessa miellyttää kuitenkin sen klassisuus: toiminta tapahtuu tiukasti tietyn ajan, rajatun paikan ja henkilöhahmojen puitteissa. Toisekseen on hienoa nähdä, että ohjaajan riskinotto näyttelijävalinnoissa on kannattanut: jokainen suurikin tähti tuikkii hyvin omalla paikallaan varjostamatta muita. Elokuvan parasta antia onkin se, kuinka ihanasti jokainen eri-ikäinen ja -näköinen nainen saa hehkua vuorollaan. Alkutekstien aikana näkyvät kirkkaat kukat kuvaavat hyvin Ozonin tapaa käsitellä eri naisia: jokainen heistä edustaa ikään kuin eri kukkalajiketta omine suloineen ja erityispiirteineen. Myös komean porvarisrouvan (Catherine Deneuve) ja hutsun (Fanny Ardant) välinen horisontaalinen suutelukohtaus olohuoneen lattialla on harvinaisuudessaan suorastaan hykerryttävän herkullinen. Onkin aika suurenmoisen lämmittävä kokemus tarkastella tällaista hehkuvaa "herbaariota". Elokuvasta näet poistuu ajatellen, että kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan ihmeen kauniita: täytyy vain katsoa oikealla tavalla. Tätä ei voi suinkaan pitää mitenkään vähäisenä ansiona . Kokonaisuutena 8 naista onkin värikäs ja suositeltava hedelmäkori pimenevien iltojen iloksi - epätasaisuudestaan huolimatta. Ja palan painikkeeksi suosittelisin rubiininpunaista portviiniä.