"Ohjaajan tehtävä on pitää katsojista huolta"

Aku Louhimiehen uusin elokuva Vuosaari kertoo rankkojakin tarinoita urbaaneista ihmiskohtaloista, rakkauden nälästä, itsekkyydestä, hukatusta elämisen taidosta ja välinpitämättömyydestä, mutta toisaalta myös välittämisestä, anteeksiannosta ja uusista mahdollisuuksista. Tapahtumapaikkana on helsinkiläinen lähiö, Vuosaari. Näin ohjaaja kertoo omasta suhteestaan lähiöihin:

Minusta se on hyvä suhde. Olen asunut lähiöissä, keskustassa ja maaseudullakin. Pidän lähiötä ihan hyvänä asuinpaikkana siinä missä jotakin muutakin. Vuosaari voisi yhtä hyvin olla Turussa, Oulussa tai Göteborgissa – tietyllä tavalla se paikka on universaali. Vuosaari ehkä edustaa tulevaisuuden Suomea, mahdollisuuksien Suomea. Siellä on satama, metro, eri kulttuureistakin ihmisiä, luontoakin on säilytetty, se on lähiötä parhaimmillaan.

Louhimies on kirjoittanut käsikirjoituksen yhdessä Mikko Koukin ja Niina Revon kanssa. Aineksia tarinoihin on ammennettu elävästä elämästä.

Kyllä tarinat ovat kaikki siinä mielessä realistisia. Pidän todella paljon dokumenttielokuvista, ja nämä ovat sellaisia tarinoita, joita ei voisi dokumentin keinoin kertoa, koska se vahingoittasi päähenkilöitä, tai vaikuttaisi liikaa heidän elämäänsä.

Elokuvassa nähdään muutamia Louhimiehen luottonäyttelijöitä, kuten Mikko Kouki ja Matleena Kuusniemi, mutta myös ohjaajalle uusia näyttelijöitä kuten Sean Pertwee. Kuvauksissa näyttelijöiden ehdotukset rooleistaan otetaan huomioon tarpeen niin vaatiessa. Ohjaaja kertoo, ettei kirjoittaessaan mieti roolihahmojen tulevia esittäjiä, ainoastaan Pertween esittämän amerikkalaisen kansallisuus ja kieli olivat etukäteen tiedossa.

Missään muissa asioissa ei ollut sellaista mietittynä. Vaikka nyt tuo ”Graden” (Deogracias Masomi) rooli, joka oli Make. Se on nyt vaan Make. Lähdimme siitä, että tarina edellä mennään.

Pyrin johtajana olemaan sellainen, että kuuntelisin mitä muut sanovat, ja saisin sitä kautta luotsattua kokonaisuutta eteenpäin. On tärkeää, että saa ammennettua näyttelijöistä heidän taitonsa.

Tässä elokuvassa kaikki roolit voisi vaihtaa päittäin: sen sijaan että on nainen, voisikin olla mies. Ajatellaan vaikka tätä Mikko Koukin esittämää isää, joka laihduttaa ja haluaa, että myös poika laihduttaa, se voisi yhtä hyvin olla äiti, joka haluaa, että tytär myös laihduttaa. Jos ajatellaan, että Suomi on niin sanotusti tasa-arvoinen maa tai että nainen ja mies voi täällä elää hyvin samanlaisen elämän halutessaan, niin tämäntyyppisessä tarinassa se näkyy selkeästi.

Vuosaari ei pahemmin selittele vaan vyöryttää katsojien silmien eteen ahdistaviakin ihmiskohtaloita realistisella otteella kuvattuna. Sitä voisi jopa pitää varoittavana esimerkkinä ajassamme esiintyvistä huolestuttavista signaaleista, mutta ohjaaja itse uskoo opetuselokuvien kuuluvan menneisyyteen.

Jos olisi hyvin selkeä yhteiskunnallinen sanoma, se kannattaisi painaa lehteen tai ottaa poliittiseksi agendaksi. Jos haluaa kertoa tarinan ja käyttää siihen kaksi vuotta elämästään, niin totta kai se on joku valinta. Voihan elokuvaa ajatella moraliteettinakin, mutta ehkä opetuselokuvien aika on siinä mielessä ohi, että tarjoaisi jonkun valmiin vastauksen, että näin pitäisi ajatella.

Olen tyytyväinen jos katsojat elokuvan nähtyään kokevat, että he ovat saaneet jotakin. Kuvat ovat hienoja, äänet kuuluvat, musiikit ovat vaikuttavia... kun he tulevat ulos, he ovat kokeneet jotakin, saaneet ajalleen vastinetta. Ohjaajan tärkein tehtävä on pitää katsojista huolta. On tärkeää, että he saavat myös jotain ajateltavaa.

Louhimies mainitsee esikuvakseen Charles Chaplinin, ja yhdeksi suosikikseen harvakseltaan elokuvia ohjaavan Terrence Malickin.

Usein kun kysytään suosikkielokuvaa, ensimmäinen mitä tulee mieleeni on Chaplinin Kaupungin valot (1931), joka on romanttinen, hauska ja hyvin koskettava elokuva yhtäaikaa. Siinä on minusta taitoa ja rakkautta, jota välitetään katsojalle hienolla tavalla.

Dokumenttien teko kiinnostaisi Louhimiestä yhä edelleen. Ohjaaja ei kuitenkaan aina pysty vaikuttamaan siihen, mikä työ osuu seuraavaksi kohdalle, myös rahoituksella on osuutensa asiaan. Omat arvot vaikuttavat siihen, millaisia tarinoita haluaa kertoa. Ohjaaja uskoo, että asian voi sanoa monella tavoin.

Olen selkeästi halunnut tehdä suuren yleisön elokuvia. Haluan että mahdollisimman moni näkisi ne. Siinä on tietysti se ajatus, että uskoo niillä olevan jotain sanottavaa tai että ne on onnistuneita. Dokumenttien levittäminen on vain tällä hetkellä vielä aika paljon vaikeampaa kuin näytelmäelokuvien.

Totta kai on kyse arvoista. Arvot ovat takana siinä, että tulee valinneeksi jonkun tarinan. Tarinankertominen on myös hyvin vahva vaikuttamisen muoto, ei tietenkään hirveän nopea.

Lue myös