Ihminen säilykeruuan takana

Inarissa syntyneellä dokumentaristi Katja Gauriloffilla oli vuosikymmen takaperin kaikki näennäisesti hyvin. Palkka juoksi ja elämä sujui muutenkin mukavan oloisesti. Varman päälle pelaaminen ei kuitenkaan maistunut Säilöttyjen unelmien ohjaajalle, vaan hän halusi kokeilla siipiensä kantavuutta kameran kanssa.

Tuli joku sisäinen pakko. Yhtäkkiä ajattelin että ei tämä mun elämä mene näin. Etsin mitä tahansa media-alan opintoja, jotka alkaisivat mahdollisimman nopeasti. Huomasin, että Kokkolassa alkaa joku mediajuttu. Otin vain repun ja menin Kokkolaan. Siellä tapasin nämä rakkaat yhtiökumppanini. Eli oli hyvä pakko.

Tarinoita elämästä

Pääosin Eurooppaan sijoittuva episodielokuva on yksi puheenvuoro lisää aiheeseen, joka viime vuosina on kiehtonut kaikkia mahdollisia tahoja. Lukemattomista dieeteistä, eineksien eettisyydestä ja eläinten kohtaloista on puhuttu niin ajankohtaisohjelmissa, dokumenteissa, fiktioelokuvissa kuin kirjallisuudessa.

Varsin usein teollinen ruoka on nähty inhimillisyyttä vailla olevan pahuuden koneiston tuotoksena. Gauriloffin dokumentti näyttää muun muassa possun matkan ensimmäisistä horjuvista askelista säilykepurkkiin. Elokuva ei ole kuitenkaan tavanomainen julmuuden näytteillepano vaan fokus on erinäisten raaka-aineiden takana olevissa ihmisissä, tavallisissa duunareissa. Heitä ei kameran eteen löydetty tikkaa karttaan heittämällä.

Säilöttyjä unelmiaEi ihan sattumalta mennyt. Oli aika monimutkainen juttu. Ajattelin, että tulee olemaan aika vaikeaa löytää ihmisiä juuri yhdestä tehtaasta tai teurastamosta tai maatilalta. Jalkautumalla heidän joukkoonsa oikeat ihmiset vain löytyivät. Oli vain intuitio, että tuolla ihmisellä on tarina ja hän olisi ehkä sen valmis jakamaan. Oli aika pelottavaa, että oli niin vähän aikaa. Yleensä dokkareissa luottamus kerätään ja vahvistetaan pitkän ajan kuluessa. Nyt aikaa ei kuitenkaan ollut, kun mentiin kymmeneen eri maahan. Aikaa oli usein vain 1–2 viikkoa per paikka. Kaiken piti tapahtua tosi nopeasti.

Gauriloff naputteli rujoon todellisuuteen kurkistavan käsikirjoituksen yhdessä Joonas Berghällin ja Jarkko T. Laineen kanssa. Dokumentissa käsikirjoituksen kattavuudella ja tarkkuudella on luonnollisesti rajansa, mutta se toimii paitsi ohjenuorena myös rahoituksen hankkijana.

Ne kaikki tarinat, niitä ei voi käsikirjoittaa. Kaikki maatkin olivat vielä hypoteettisia. Käsikirjoitus oli hypoteettinen. Mutta pari esimerkkiä antaa rahoittajille jotain mihin tarttua. Tämä oli vaikea elokuva rahoittajille ymmärtää. Miten voi yhdistää työläisten unelmat ja ruokateollisuuden? Käsikirjoitus oli kuitenkin aika tarkka kuvaamisprosessin suhteen. Joka maan kohdalla suunnitelma tarkentui, kun pääsin tutkimusmatkalle. Sain tehtyä ihan kuvakäsikirjoituksenkin.

Luonnetta ja elämänkokemusta täynnä olevien ihmisten lähestymiseen ei perisuomalainen ujous ole omiaan. Matkan varrelle osuneet tarinat olivat reippaasti rikkaampia kuin ne käsikirjoitukseen testimielessä rustatut. Gauriloffille uusien kasvojen kohtaaminen ei ollut ongelma.

Koen, että minua on helppo lähestyä ja minun on helppo puhua ihmisille. En tule kaukaa pohjoisesta, tai tulen kaukaa pohjoisesta, mutta en mistään ylempää – olen duunarina duunarien joukossa. Heidän oli helppo kertoa minulle näitä juttuja. Menen nopeasti syvällisiin kysymyksiin, joilla näkee mitä sisältä löytyy. Huomaa, että tarinat vain odottavat kysyjäänsä. Kun vähän tökkäisee, niin ne tulvahtavat. Välillä piti hieman toppuutellakin. Varsinkin silloin kun äänitys kävi.

Tölkki aukesi kovalla työllä

Viime vuosina luomuruokaa on nostettu jalustalle ja teollinen tuotanto on saanut lähinnä keskittyä lehdistötiedotteiden laatimiseen ja syljen pyyhkimiseen. On helppo kuvitella, miten haluttomia yritysten omistajat ovat päästämään ulkopuolisia tarkistamaan lehmien ja kanojen elinolosuhteita – varsinkaan kameran kanssa.

Katja GauriloffEmme me Suomesta soittelemalla niitä lupia olisi saatu. Meillä oli hyvä ja luotettava tuottaja. Olimme hyvin avoimia, kerroimme mitä tehdään ja emmekä halunneet kenenkään busineksia pilata. Ei tuotu esille mitään firmojen nimiä ja fokus oli ihmisissä.

Kaikkialle ei todellakaan päästy, esimerkiksi. Saksalaisiin siankasvattamoihin ei päästy edes puhe-etäisyydelle. Sinne minne päästiin, niin lähtökohtana oli, että mitään ei kielletä. Meidän piti saada kuvata koko prosessi ja ennen muuta haastatella työntekijöitä. Olin yllättynyt, että meillä olikin sitten ihan vapaat kädet. Sanoin, että saatte nähdä kaiken mitä kuvataan, tervetuloa katsomaan. Eivät he sitten olleetkaan kiinnostuneita, saatiin kuvata mitä haluttiin.

Tyhjästä ajatus säilykesapuskan syntyhistorian selvittämiseen ei tullut. Tavallisen raskaan työn raatajan arki ja ajatusmaailma on kiehtonut Gauriloffia jo nuoresta pitäen. Idea dokumenttielokuvaan ilmestyi horisonttiin ohjaajan tuijottaessa tölkillistä halppismättöä.

Iso tölkki ruokaa, todella halpaa, alle euron ja paljon raaka-aineita. Se oli elokuvantekijälle semmoinen wau, siihen tölkkiin liittyy symboliikkaa. Emmehän me tienneet yhtään, mistä raaka-aineet tulevat. Maat selvisivät purkista, mutta mitään muuta ei tiedetty. Tutkimusprosessi oli aika monimutkainen.

Työläisten tarinat olivat ne henkilökohtaiset innoittajat. Olin aikoinaan yhden kesän makkaratehtaalla ja näin vähän sitä menoa. Oli ihan mieletöntä, olin ekaa kertaa Helsingissä. Työ oli monotonista ja rankkaa, mutta ainakin kerran tunnissa oli kahvitauko. Siellä kahvihuoneessa kolmekymmentä vuotta töissä olleilla rouvilla oli ronskit jutut, unelmat ja tarinat. Ne olivat se syy, miksi jaksoin olla töissä.

Kehityksen monet kasvot

Mukavuudenhaluiset kuluttajat ja löysiä sääntöjä nippa nappa noudattava teollisuus ovat Gauriloffin mukaan molemmat yhtä lailla syyllisiä eläinten kärsimyksiin. Lompakolla äänestäminen eittämättä auttaisi, mutta sitä ei kasvaneesta julkisuudesta huolimatta olla tehty siinä määrin, että sillä voitaisiin sanoa olleen vallankumouksellisia vaikutuksia. Gauriloff painottaa ennen muuta tietoisuuden merkitystä.

Katja GauriloffKyllä eläinten oikeuksiin pitäisi ehdottomasti tulla muutoksia parempaan. On oikein, että me lihaa syövät tietäisimme, mistä se liha tulee. Olemme tottuneet näkemään jauhelihan kaupan hyllyssä tai kana paloiteltuna. Pitäisi myös ymmärtää, että se on ollut oikeasti eläin, joka on tuntenut ja kokenut kauhua ja tuskaa. Se teurastus ei ole oikeasti mikään kliini juttu, kyllä siellä veri roiskuu. Jokaisen pitäisi se nähdä ja tiedostaa. Ei se koko vastuu voi olla kuluttajalla, mutta me voisimme vaatia enemmän tietoa.

Sivilisaatiot ovat historiassa kehittyneet sitä nopeammin ja tehokkaammin, mitä pienemmän osan väestöstä on tarvinnut keskittyä ruuan hankintaan. Kun on voitu keskittyä muuhunkin kuin hengissä pysymiseen, on niin henkinen kuin materiaalinen kehitys lähtenyt todenteolla rullaamaan. Globaalia tasa-arvoa tämä ei kuitenkaan ole ainakaan vielä tuonut. Toisaalla nautitaan demokratiasta ja tietoyhteiskunnasta, samalla kun yllättävän lähellä lapset kuolevat nälkään. Gauriloff ei näe mahdollisena nykymenon jatkumista.

Voiko tämä näin vauhtikehitys jatkua pitkään? Eikö tässä olla äärirajoilla luonnon kulutuksen ja muun suhteen? Koko maapallo alkaa olla aika äärirajoilla. Varmasti sellaista pysähtymistä tarvittaisiin. Ajassa voisi pakittaa tai ainakin hidastaa vauhtia. En usko, että kehitys voi jatkua tällä tavalla – että me saamme täällä koko ajan kaikkea. Meillä on paljon enemmän kuin tarvitaan. Tarvitaanko tätä kaikkea säilykeruokaa, jota meillä on kaupat täynnä? Tarvitsemmeko tammikuussa tuoreita mansikoita? Ei se ole luonnollista. Meidän pitäisi jotenkin palautua siihen, mikä on enemmän luonnollista.

Valitettavasti Gauriloffillakaan ei ole tiedossa ratkaisua nykymaailman ongelmiin.

Mitä enemmän tiedän asioita, sitä monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi ajatusprosessi käy. Minulla ei oikeasti ole vastauksia. Itse olen tämän elokuvan myötä alkanut miettiä eettisiä ratkaisuja pienissä hankinnoissa ja ostoksissa, varsinkin ruuan suhteen. Mitä tarvitsen ja mistä se tulee? Jos voisin itse tehdä edes vähän eettisempiä valintoja, niin tuntisin siitä edes vähän parempaa omaatuntoa. Nyt on koko ajan on huono omatunto.



Lue myös