The New York Ripper kotikatsomo

Giallon tunnusmerkit kieli poskella täyttävä New York Ripper kuuluu italialaisen Lucio Fulcin uran huippuhetkiin. Zombibuumin jälkimainingeista voittajaksi selviytynyt ohjaaja sijoitti useita elokuviaan Manhattanin miljööseen 1980-luvun puolella. Eksplisiittisestä väkivallasta ja sadismista tunnettu elokuva on kuitenkin ristiriitainen teos, jonka ansiot eivät pelkästään korista goren galleriaa. Fulcin aikaisemmista gialloista mainittakoon erityisesti A Lizard in a Woman’s Skin (1971) ja Don’t Torture a Duckling (1972).

Ikääntyvä, karismaattinen etsivä Williams (Jack Hedley) törmää toinen toistaan sadistisempiin murhiin, joissa uhrina on nuori, viehättävä nainen. Tekijästä tiedetään vain, että hän puhuu akuankkamaisella äänellä sekä silpoo kylmäverisesti uhrinsa. Kissa ja hiiri -leikki alkaa, kun poliisi yrittää päästä ovelan sarjamurhaajan kannoille profiloija apunaan. Tekijä on tyypilliseen tapaan aina askeleen edellä. Kohtalokkaan yrityksen ja erehdyksen kautta tappaja saadaan kiinni, mutta traaginen tarina murhien takaa tulee yllätyksenä myös katsojalle.

Aihealue on noin pintapuolisesti yllättävän ajankohtainen, vaikka sadistiset sarjamurhaajat eivät sinänsä ole olleet poissa muodista. Televisiosta tutut sarjat herkuttelevat verevillä yksityiskohdilla, puhumattakaan todellisuuden väkivaltateoista. Ansioituneimmille on pyhitetty fanisaitteja, fiktiivisistä puhumattakaan. New York Ripper on 80-luvun Viiltäjä-Jack, jonka teot vaikuttavat yhtä mielivaltaisilta, mutta etäisiltä suhteessa Amerikan Psykon kaltaiseen elitistis-nihilistiseen silpomiseen. Mielleyhtymiä löytyy eniten Dario Argenton tuotannosta, esimerkiksi Stendhalin syndroomasta (1996).

Periamerikkalaiset slasherit ovat epäilemättä velkaa mässäilyn kultakaudella tehdyille gialloille. Väkivallan esittämiseen kiinnittyvä mediakuvasto osoittelee ihmismielen pimeitä polkuja, mutta tarjoilee katsojalle turhan usein heppoisia ratkaisuja ja keittiöpsykologiaa. Keskeisimmät teemat ovat seksuaalisuus, traumat ja näiden väkivaltaiset ilmentymät. Tosin aiheen käsittely Fulcilla valahtaa yllätyksettömästi mässäilyn puolelle. Lisäksi vaakkuva tappaja pikemmin rasittaa kuin kammottaa.

Lisämateriaaleissa olevassa Fulci-dokumentissa haastatellaan ohjaajan kanssa työskennelleitä. Omintakeisena persoonana tunnettu Fulci oli hankalan ja vaativan ohjaajan maineessa. Toisaalta hän valitsi tietynlaisen työskentelytavan myös tuotannollisista syistä. Usein tuotantoyhtiöt eivät antaneet armoa aikatauluille, jolloin Fulci joutui rutistamaan filminsä kasaan tappovauhtia. Italialaisessa mittapuussa budjetit ylittyivät roimasti. Usein kiire kökähdytti hyvin alkaneen produktion, mikä lienee Fulcin tuotannon suurin ongelma. Tämä kuitenkin oli osana synnyttämässä omaleimaista tyyliä eikä Ripper ole huonoimmasta päästä.

New York Ripper ei ehkä uppoa niin sanottujen taideleffojen harrastajan eikä matti tai maija meikäläisen makuun, mutta arvostettu paikkansa sillä on taas monen goren harrastajan hyllyssä. Ripperissä tuttu Fulcin silmäfetisismi on parhaimmin paikallaan esimerkiksi leikkausrytmin kautta. Vaikka Fulcia pidetään tunnettuna misogynian edustajana, ei pidä unohtaa vaikkapa Hitchcockin tapaa käsitellä naista. Fulcin maskeeraustiimi onnistuu joka kerta luomaan jotain uutta hätkähdyttävän pöyristyttävää, mutta valitettavasti graafisuuden pintaa raastamalla ei kuitenkaan päästä kovin syvälle.