City of Te Living Deadh kotikatsomo

Muutamat italialaiset kauhuohjaajat löysivät 1970-luvun lopulla splatterlätistelyn joko kannibalismin tai zombien sekä niiden risteytysten parissa. Ideapankki ei valitettavasti ollut ehtymätön, mikä näkyy ohjauksen, käsikirjoituksen ja erikoistehosteiden suhteissa. Toisaalta mainittu yhdistelmä tekeekin niistä juuri lajityyppinsä helmiä ja kulttiklassikoita. Italialainen, jo edesmennyt ohjaaja Lucio Fulci työskenteli 1950–60 -luvulta asti enemmän tai vähemmän nihilististen teemojen parissa. Zombibuumin noustessa Fulcilla oli myös sanansa elävien kuolleiden maailmasta.

City of the Living Dead eli Paura nella città dei morti viventi on Fulcin zombitrilogian ensimmäinen osa. Elokuvassa on viittauksia H.P. Lovecraftin kuten mystiseen paikkakuntaan Dunwichiin, Uuteen Englantiin, mutta suurta tarinaa ei sinänsä ole. Trilogian muut osat, E tu vivrai nel terrore – L’aldilà eli The Beyond ja Quella villa accanto al cimitero eli The House by the Cemetery (1981), käsittelevät pitkälti samaa teemaa, kuolleiden hiippailua maan päällä helvetin porttien auettua. Fulcin ensimmäinen lähestyminen aiheeseen, Zombi 2 eli Zombie Flesh Eaters (1979), on taas läheisempää sukua George A. Romeron zombiuden epideemiselle muodolle.

Meedioistunnossa Mary (Catriona MacColl) saa näyn, jossa hän näkee papin hirttävän itsensä ja kuolleiden nousevan haudoistaan. Marylle miltei kohtalokasta istuntoa seuraavat pelottavat tapahtumat, jotka kiihtyvät pienellä paikkakunnalla omituisten kuolemantapausten myötä. Kummitteleva pappi näyttää olevan syyllinen helvetin porttien aukenemiseen. Pyhäinpäivän aattona kuolleet heräilevät henkiin ja alkavat herkutella elävillä. Toimittaja Peter (Christopher George), psykiatri Gerry (Carlo De Mejo) ja Mary alkavat selvittää, miten portit saadaan suljettua ja kuolleet takaisin ruotuun. Loppukliimaksissa tunkeudutaan asian ytimeen eli hautausmaan syvyyksiin.

Fulcin ohjaus vaikuttaa usein hajamieliseltä, jolloin monet kohtaukset muuttuvat löyhiksi ja tahattoman koomisiksi. Vaikka elokuvassa liikutaan jatkuvasti goottilaishenkisessä viitekehyksessä, se tuntuu jäävän lähinnä vaivaamaan. Kuten porno, splatter pitäytyy pinnan tasolla juonen jäädessä lihalle alisteiseksi. Tällöin on nähtävä lajityyppi suhteessa muihin vastaaviin. City of the Living Deadin makaaberiin estetiikkaan kuuluvat veikeät yksityiskohdat, kuten terävät lasinpalaset vertavaluvassa seinässä ja tuhansien lihamatojen suihkuaminen ikkunasta. Fulci esittelee tapansa mukaisesti erilaisia pitkitettyjä, veri- ja suolirikkaita tapoja kuolla. Elävien kuolleiden käyttäytyminen on epäloogista, joka on tyylille tyypillistä. Motivointi tapahtuu eri tasolla.

Italokauhun tunnusomaisia piirteitä on painostava, joskus paradoksaalisen hilpeä syntikkamusiikki eikä tässäkään tapauksessa tehdä poikkeusta. Jälleen kerran on huomioitava, että useat splatterin ja goren ammattilaiset tuntuvat kärsivän suhteettomasta misogyniasta – Fulcihan ehkä kuuluisimpana. Hänen kuvastoissaan nuori, kauriinsilmäinen blondi yksi toisensa jälkeen kokee epämiellyttävän, mielikuvituksellisen lopun. Graafisella ja tarpeettomalla väkivallalla on luonnollisesti paikkansa kauhun saralla, ennen ja nyt. Toisaalta tämän päivän efektitäytteisessä katharsiskokemuksessa 1980-luvun alun zombikin on käytössä kulahtanut resupekka.