Tenacious D: Maailman paras rokkibändi kotikatsomo

Kun kaksi rääväsuista koomikkoa varustetaan akustisilla kitaroilla, on jostain kumman syystä tuloksena rokkibändi, vaikka kyllähän tosimiesten rokkibändi kaipaisi vähintään sähköisiä instrumentteja, puhumattakaan rumpujen ja basson tuomasta selkärangasta. Sekä vahvistimista, jotka eivät soi kympillä vaan asennossa yksitoista. Mutta ei anneta detaljien häiritä.

Jack Blackin ja Kyle Glassin bändi Tenacious D on samantapainen pseudobändi kuin Spinal Tapkin, eli periaatteessa sketseinä ja fiktiona alkanut yhtye astuu aina välillä rajan yli "oikeaan" todellisuuteen levyjen ja keikkojen myötä. Siihen yhtäläisyydet tosin miltei päättyvätkin, varsinkin kun Spinal Tap -elokuvassa humoristinen ote kohdistui pikemminkin rockmaailman kliseisiin kuin näyttelijöiden ylikorostettuun esilletuomiseen. Sitä paitsi Spinal Tap -yhtyeen biisithän ovat varsin hyviä sävellyksiä, vaikka niistä jättäisi huumoriaspektin tykkänään pois. Ei ole häpeä, jos levyhyllystä löytyy oikeastikin Spinal Tapin koko tuotanto.

Tenacious D -elokuvassa musiikki ja sen soittaminen on vain osittain pääosassa, vaikka koko elokuva rytmittyykin soundtrackin mukaan eräänlaisena rock-oopperana. Biisit ovat kuitenkin keskenään niin erilaisia ja eri tyylejä edustavia, ettei niitä voi luontevasti mieltää oikeasti toimivan yhtyeen tuotannoksi, vaikka ne pääosakaksikon oikeita sävellyksiä ovatkin. On hardrockia, on akustista lurittelua, on klassis-vaikutteista kitarointia, on psykedeelistä poppirokkia, on muka-raskasta metalliakin. On vähän liikaa.

Elokuvan kehyskertomus on simppeli, mikä sopiikin elokuvan höyhenenkepeään linjaan. Kaksi pilveä polttavaa ja muusikonurasta haaveilevaa kaverusta saavat kuulla mystisestä Kohtalon Plektrasta, joka on tehty itsensä Saatanan hampaasta. Kyseinen plektra antaa käyttäjälleen voimat kohota tähteyteen, mutta sitä säilytetään vahvasti vartioituna rokkilegendojen museossa. Jack ja Kyle lähtevät etsimään plektraa pitkän vaelluksen myötä, ja loppu täytetään naljailuilla, sketseillä, biisinpätkillä ja kiroilulla.

Kiroilu on toisinaan niin itsetarkoituksellisen "rankkaa", että jatkuva kirosanojen tulva saisi jo teinipissiksenkin tarjoamaan kaksikolle saippuaa suuhun. Kun v---u on välimerkin asemassa, se menettää vaikutuksensa, eikä se missään nimessä tee leffaa hauskemmaksi. Black ja Glass pelaavat kuitenkin hyvin yhteen, eikä räävittömyys tunnu laskelmoidulta. Paikoitellen leffa onkin aidosti hauska, ja yhden miehen fanikerhon (Jason Reed) kaltaiset väläykset ovat hupaisuudessaan pelottavan todenmukaisia.

Parhaat hetket koetaan sekä alussa että lopussa. Alussa nähty nuoren Jackin kasvukertomus paranee huimasti, kun cameo-roolin tekevä, aina yhtä komeaääninen Ronnie James Dio astuu julisteesta esiin ja puhkeaa lauluun niin kuin vain Dio osaa. Loppupuolella taas kykyjenetsintäkilpailun managerin (Tompkins) pitämä kaunopuheinen, miltei kyyneleet silmissä saarnattu palopuhe tekee puolestaan erittäin onnistuneesti pilkkaa kaikista amerikkalaisista moraalin nostatuksista ja Jumalaan vetoamisista, joihin tänäkin päivänä törmää niin fiktiossa kuin politiikassakin:

"Having some satanic guitar pick isn’t gonna make your rock any better... because Satan’s not in a guitar pick, he’s inside all of us. In here in your hearts. He’s what makes us not want to go to work, or exercise, or tell the truth. He’s what makes us want to party and have sex with each other all night long. He’s that little voice in your mind that says "Fuck you" to the people you hate. "