Zombie Flesh Eaters kotikatsomo

Spaghettikauhun kummisetä Lucio Fulci (1927–1996) tarttui 1970-luvun lopussa genretrippailujen jälkeen ajankohtaiseen aiheeseen eli zombielokuvaan. Hetki oli mitä oivallisin, koska George A. Romero oli juuri ponnahtanut suuren yleisön tietoisuuteen elokuvallaan Dawn of the Dead (1978). Ei liene sattumaa, että Zombie Flesh Eaters on italialaisittain Zombi 2 samalla kun Dawn of the Dead tunnetaan nimellä Zombi. Kyse ei ole kuitenkaan suoranaisesta kopioinnista, kuten on usein väitetty. Fulcilla oli hallinnassaan huomattavan hurmeisempi ja surrealistisempi maailma, jossa kaikki mielikuvituksen rajoja ravisteleva karmeus oli mahdollista.

Aavemainen purjevene lipuu New Yorkin edustalla Vapaudenpatsaan ja jo edesmenneiden kaksoistornien piirtyessä horisonttiin. Rannikkovartijat päättävät tutkia hylätyltä näyttävän veneen kohtalokkain seurauksin. Salaperäinen vene herättää myös lehdistön kiinnostuksen, mutta Ann (Tisa "Mian sisko" Farrow) päättää lähteä Matool -nimiselle saarelle Karibianmerelle selvittämään isänsä kohtaloa yhdessä lehtimies Peterin (Ian McCulloch) kanssa. He lyöttäytyvät yhteen veneilevän pariskunnan kanssa. Ryhmä saapuu saarelle, jossa tohtori Menard (Richard Johnson) yrittää epätoivoisesti parantaa kammottavasta sairaudesta kärsiviä potilaitaan. Epidemia ryöstäytyy kuitenkin käsistä ja ympyrä sulkeutuu apokalyptisellä sekä tyypillisellä tavalla.

Yhtymäkohtia Fulcin ja Romeron suhteen on vaikea löytää muusta kuin aihepiiristä ja vaikkapa ohjaajien cameo-rooleista. Fulcin yhteiskuntakritiikki on hyvin näennäinen. Dawniin verrattuna Fulcin kuvausaikataulu oli huomattavasti tiukempi. Flesh Eatersiä kuvattiin studiossa Italiassa, New Yorkissa ja Dominikaanisessa tasavallassa alle kuukauden. Fulcin tuotanto on jäänyt myös paljon maanmiehensä Dario Argenton varjoon. Toisaalta herrojen tyyli eroaa toisistaan melkoisesti ohjausta ja skenaarioita myöten, puhumattakaan aiheen visuaalisesta käsittelystä. Vaikka useista Fulcin elokuvista paistaa lähes olematon budjetti, Flesh Eatersin kohdalla on osattu välttää pahimmat sudenkuopat efektihöttöilyiden ja juonen suhteissa. Elokuvan tuotto oli kuitenkin melkoinen verrattuna budjettiin.

Zombie Flesh Eaters on Fulcin kunnianhimoisin ja ehyin zombimättö. Fulci yhdistää mielenkiintoisesti zombielokuvan geneerisiä peruslähtökohtia. Toisaalta syy–seuraus-suhteet jäävät hämärän peittoon, varsinkin voodoon ja zombiepidemian kohdalla. Riittää, kun kuullaan viidakosta rumpujen jytkettä ja puhutaan voodoosta Karibianmeren saarella kolonialistinen pilke silmä kulmassa kuin ennen vanhaan. Kuriositeettejakin löytyy toki. Näyttelijöitä on kourallinen budjettisyistä. Ryhmää zombeja näyttelevät hyvin samannäköiset veljekset ja katsojaa saattaa vaivata tunne, että samat zombit kuolevat aina uudelleen ja uudelleen, mikä ei tietenkään sotke Fulcin logiikkaa. Kohtaus zombin ja tiikerihain vedenalaisesta kamppailusta osuu epäilemättä hämmentävään eksploitaatioalueeseen.

Kokonaisuudessaan elokuva kuitenkin pärjää hyvin sarjassaan. Se etääntyy perinteisestä roskaelokuvasta hämmentäväksi viihteeksi. Visuaalisesti elokuva on tyylikkäimmillään agorafobisissa, aavemaisissa kohtauksissa viidakossa ja kaupunkitilassa. Jälleen kerran musiikki toimii mukavasti kuvaa häiritsevällä tavalla. Vaikka kauhua rakennellaan rauhallisesti perinteisillä elementeillä, graafinen väkivalta luonnollisesti pistää silmään. Ohjaajan fetissien mukaisesti elokuvan kuuluisin kohtaus lienee silmän puhkaiseminen ovesta työntyvällä säpäleellä. Tosin Zombi vs. Tappajahai saattaa anastaa kyseisen tittelin. Italosplatter eksploitaatiolisukkeineen on kattaukseltaan runsas kuin perinteinen joulupöytä, jonka antimien nauttimisesta seuraa väistämättä ähky. Zombie Flesh Eaters poikkeaa positiivisesti tästä menusta.