Re-Animator kotikatsomo

Kuolemanjälkeistä ensihoitoa kaipaaville eivät perinteiset metodit aina riitä eikä kaikkia ihmishenkiä onnistuta pelastamaan, mutta onneksi tohtori Herbert Westiltä (Jeffrey Combs) löytyvät keinot sellaiseen elvytykseen, että henki saadaan palaamaan vaikka Anne-nukkeen, kunhan siihen ruiskutetaan tarpeeksi seerumia.

H.P.Lovecraftin tunnettuun novelliin perustuva Stuart Gordonin kauhuelokuva on ollut reilut 20 vuotta kulttimaineessa – mikä ei sinänsä merkitse vielä mitään, sillä useinhan on niin, että kulttielokuva-käsite on synonyymi umpisurkealle tekeleelle, joka on pienen piirin suosiossa vain siksi, etteivät isommat piirit sitä pysty tai halua nähdä. Re-Animator on kuitenkin toista maata.

Gordonin tarina tuoreita ruumiita elvyttävästä, pakkomielteisestä tohtori Westistä on ehtaa 1980-luvun halpiskauhua, jonka tehosteet ja efektit ovat suorastaan itsetietoisen ja hellyttävän kotikutoisia, aivan toista kuin nykyajan kliiniset CGI-efektit. Kuolleiden ohella tarjotaan myös yllin kyllin elävien paljasta pintaa. Westin kämppiksen Cainin (Abbott) hehkeän tyttöystävän Megin (Barbara Crampton) kehosta ei jää mitään arvailun varaan, kun Meg joutuu alastomana patologin pöydälle.

Kursailematon eksploitaatio ja rehti gore ruumishuoneen kalmaisine asukkeineen, elvytettyine kissanpuolikkaineen ja päätä vailla olevine torsoineen eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan, mutta Re-Animator nousee aikalaistensa yläpuolelle ja kohoaa splatter-kauhun aateliin kahdesta, toisiaan tukevasta syystä.

Ensimmäinen syy on Gordonin nerokkaassa tasapainoilussa sysimustan kauhun ja vielä sysimustemman komedian välillä. Re-Animator on paikoin makaaberin karmaiseva ja psykedeelisen hämärä, mutta samaan aikaan elokuva on yhtä vinksahtaneen hauska. Huumoriaspektia ei vedetä kuitenkaan yli, vaan se tarjoillaan vakavalla naamalla, deadpan-komiikan ja nyrjähtäneen vakavien repliikkien avulla. Elokuva on tosissaan, muttei aina vakavissaan.

Toinen osasyy piilee näyttelijöissä. Jeffrey Combs ei syyttä suotta ole Bruce Campbellin ohella yksi arvostetuimmista b-elokuvien kulttitähdistä, joka on loistanut niin kauhuleffoissa kuin tieteissarjoissa. Combs on täydellinen tri. West, jonka mulkosilmät, paksut pullonpohjalasit sekä yli-innokkaan maaniset eleet saavat kliseisistä kliseisimmän hahmon, hullun tiedemiehen, tihkumaan kätkettyä sekopääkarismaa ja huumoria.

Westin antagonisti, David Galen esittämä tohtori Hill ei jää myöskään pekkaa pahemmaksi, ja miehen kiiluvasilmäinen suoritus vain paranee äkillisen edesmenon ja pään irtileikkaamisen myötä. Termi "giving some head" saa uusia ulottuvuuksia, kun elvytetyn tohtori Hillin himokas irtopää päätyy touhuamaan tutkimuspöydälle sidotun Megin jalkoväliin, sillä aikaa kun Hillin päätön torso törmäilee seiniin taka-alalla.

Re-Animatorin napakka leikkaus, erinomainen alkuperäistarina, Psykosta pihistetty piinaava tunnussävelmä, shokeeraavan ikimuistettavat yksittäiset kohtaukset ja onelinerit ovat saaneet elokuvan kestämään ajan hammasta erinomaisesti, ja vain vahvistaneet sen asemaa todellisena 80-luvun kauhuklassikkona. Elokuvan sysimusta huumori ei välttämättä kaikille aukene, mutta eipä tätä toisaalta olekaan tarkoitettu kirkolliskokouksen väliaikaohjelmaksi.

Toisaalta Re-Animator on groteskeimmista kohtauksistaan huolimatta selkeästi ja avoimesti lajityyppinsä parhaimmistoa olevaa kauhuviihdettä, jonka epätodellisia tapahtumia voi sekä pelätä että nauraa. Ero on valtava verrattuna nykypäivän ns. gornografisiin elokuviin (Hostel, Saw), joissa mässäilevä kidutus, sadistinen kärsimys ja tuskalla hekumointi on tympeä itsetarkoitus.

Kahden levyn erikoispainos ansaitsee sekä kehuja että moitteita. Pitkiä ja lyhyitä haastatteluita riittää puolitoista tuntia, samoin poistetut ja pidennetyt kohtaukset valottavat elokuvan historiaa lisää, puhumattakaan kiintoisasta ja hauskasta kommenttiraidasta, jossa näyttelijät ja ohjaaja muistelevat elokuvan tekoa. Moitteet tulevat siitä, että bonuksia ei ole tekstitetty, vaikka bonuslevy hämäävästi tarjoaakin alkuvalikossa vaihtoehdoksi myös suomea.