The Beyond kotikatsomo

Italialaisista kauhuohjaajista puhuttaessa paalupaikka on aina varattu, ja ykköstontilla päivystää itsevaltiaan tavoin Dario Argento. Mestaruus on petattu jo etukäteen, mutta muista sijoista käydään armottoman kovaa kisaa. Monille ykköshaastaja on edesmennyt Lucio Fulci (1927–1996), italoviihteen moniottelija, joka uransa jälkipuolella keskittyi lähes yksinomaan yliluonnolliseen kauhuun. Fulci saakin kunnian avata Zombie-elokuvajulkaisujen sarjan.

Maailmalla paremmin The Beyondina tunnettu E tu vivrai nel terrore - L’aldilà on klassista Fulcia. Arkipäiväisyys ladataan täyteen ahdistavia tunnelmia, juonenkäänteet kuljettavat päähenkilöitä eteenpäin vääjäämättömän kohtalonomaisesti, ja pahan uhka on koko ajan läsnä. Mikäli kauhu ei satu menemään kohdeyleisölle muuten perille, niin tuonpuoleiset kauheudet räimitään katsojan silmille verta ja suolenpätkiä säästelemättä.

Juoni itsessään on simppeli. Liza (Katherine MacColl) saa perinnöksi vanhan louisianalaisen hotellin, jonka menneisyys on verinen ja hämärä. Hotellin kellarissa sattuu olemaan yksi seitsemästä portista Helvettiin, ja tuonpuoleisesta on paluuliikennettä oikein kunnolla. Alun outojen onnettomuuksien ja vihjailujen jälkeen zombiet, nuo rattoisat epäkuolleet epatot putkahtelevat ilmoille täydellä höyryllä, ja verilöylyhän siitä seuraa.

Vaikka Fulci kykeneekin parhaimmillaan hyvin painostaviin kauhutunnelmiin, on tuotantoportaaseenkin pesiytynyt muutama zombie. Vaikka gore- ja zombie-elokuvilta ei mitään hillittömiä neronleimauksia odottaisikaan, niin kunnon kauhutarina kaipaisi hieman vedenpitävämmän viitekehyksen, henkilöiden käytöksestä puhumattakaan. Myyttiseen Eibonin kirjaan (mm. H.P. Lovecraftilta tuttuun) vetoaminen toimii, tylsät satunnaispelottelut ja lopun päättömät ammuskelut eivät.

Aivan kuin Fulci ohjaisi kahta, osittain lomittain kulkevaa elokuvaa. Ensimmäisessä puoliskossa keskitytään okkultistisen painostaviin tunnelmiin, luotetaan minimalistiseen mutta tehokkaaseen musiikkiin ja jätetään tapahtumien todenperäisyys epävarmaksi. Jälkimmäisessä puoliskossa tuotantoyhtiön pojat näköjään totesivat, että eihän se ole raina eikä mikään, jos ruudulta ei purskahtele verta, suolia ja ruumiinosia oikein kunnolla.

Yli äyräiden menemisessä on se vaara, että pelkokerroin lipsahtaa helposti komiikan puolelle. Tietoa hotellin menneisyydestä etsivä miekkonen putoaa dramaattisen musiikin saattelemana kirjaston tikapuilta kivilattialle ja lyö päänsä, jonka jälkeen etsityn kirjan sivut tyhjenevät itsestään. Yhtäkkiä tyhjästä putkahtaa lauma tarantelloja(!), jotka varmuudeksi repivät mieheltä irti kielen, silmät sekä puolet vaahtomuovisesta naamasta. Saatiinpahan efektimiehillekin töitä – sillä kirjastossa kukaan ei kuule huutoasi!

Efektien kökköydestä ja hämmentävistä overkill-tapoista huolimatta The Beyondissa on oma imunsa. Syvän Etelän turmeltunut, vanhaa rappiota huokuva ilmapiiri on autenttinen, sillä Fulci kuvasi ulkokuvaukset Louisianassa ja sisäkuvaukset Italiassa. Elokuvan keltamustaan sävyyn kuvattu intro viidenkymmenen vuoden takaisesta verisestä ristiinnaulitsemisesta on vahva tunnelmanluoja, ja lopun zombielahtausta lukuun ottamatta epäkuolleet ovat epäinhimillisen pysäyttämättömiä.

Elokuvan dolby surround -äänet ja remasteroitu kuva saivat laadustaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – kaipaamaan sitä nuoruusvuosien tunnelmaa, joka ei ole nykyteknologian keinoin saavutettavissa. Gore-leffat pitäisi katsoa ankeasta, pienestä matkatelevisiosta, johon olisi kytketty viimeisiään vetelevä vhs-nauhuri. Itse nauha saisi olla sensuurilain kieltämä suttuinen kopionkopionkopio. Kun kuvasta ja äänestä ei saisi selvää, oma mielikuvitus loisi sen pahimman kauhukokemuksen.